Polkujuoksun MM-kisat

Vaikea oli pidätellä kyyneleitä. Se hetki, kun havahtuu todellisuuteen ja ymmärtää kilpailun jäävän kesken, on henkisesti raskas. Onnuin alamäkeä kohti 55km huoltoa: omaa päätepysäkkiä, johon ymmärsin kilpailuni päättyvän. Juoksija toisensa jälkeen tuli ohi samalla kukin kysyen ja huolehtien omasta jaksamisestani. Taisi olla myös Kanadan huoltaja, joka noin kilometri ennen huoltoa lähti kävelemään kanssani varmistaen pääsyni huoltoon. Ei hän paljon minulle puhunut, koska taisi huomata ja ymmärtää tuntemukseni. Olin surullinen, pettynyt ja vihainen. Saavuin huoltoon, kiitin kaveria avusta ja istahdin joukkueemme huoltopöydän viereen nurmikolle. Ilmoitin keskeyttäväni. Kaivoin kännykän juoksuliivistä. Soitin Suomeen. Tuijotin eteeni tyhjä katse kasvoilla.

 
Matka kohti Portugalin Bragaa alkoi aikaisin torstai aamuna Helsinki – Vantaan lentokentältä. Suurin osa joukkueestamme minun lisäkseni lensi pelipaikoille samoilla torstain lennoilla. Tunnelma oli hyvä ja odottavainen. Myös jonkinasteista innostuneisuutta olin aistivani. Ainakin omalla kohdallani innostus ja jännitys kisaa sekä kaikkea siihen liittyvää kohtaan oli matkaa edeltävien päivien aikana kasvanut ekspotentiaalisesti ja saavuttanut nyt käsiä hikoiluttavan tason. Hetken päästä kuitenkin matka vei miestä eteenpäin ja turhat ajatukset saivat jäädä taakseen. Perinteisten proseduurien jälkeen sain istutettua takalistoni Lufthansan nahkapenkille ja ummistin silmäni. Matka meni torkkuessa ja lukiessa. Yritin myös pitää nestetasapainoa yllä juomalla reippaasti vettä.

 
Vaihto Portoon suoritettiin Frankfurtin kautta, missä osalla meillä oli pitkähkö odotusaika, noin viisi tuntia. Siinä se meni kuitenkin mukavasti lähtöportin läheisyydessä penkillä röhnöttäen. Jussin kanssa siinä juteltiin niitä näitä välillä kummankin uppoutuessa omiin maailmoihinsa kirjallisuuden viemänä. Ahdoin siinä mahaani myös lentokentän paniineja ennen kuin kävi kutsu koneeseen.

 
Saavuimme Porton lämpöön neljän maissa paikallista aikaa ja seuraava etappi oli päästä ns. ”kisakylään”, joka sijaitsi Bragassa, Bom Jesuksen pienessä ja sympaattisessa kylässä. Järjestäjä oli heti kentällä vastassa opastamassa meitä busseihin, jotka veisivät meidät Bragaan. Seuraavaa lähtevää bussia olisi kuitenkin saanut odottaa tunnin verran emmekä olleet valmiita enää yhtään ylimääräiseen odotukseen, joten päädyimme nelistään; minä, Jussi, Jaana ja Anne ottamaan taksikyydin suoraan Bom Jesukseen. Järjestäjä heppu ymmärsi tämän vallanmainiosti ja ystävällisesti hoiti meille taksin. Saimme vielä ennen lähtöämme infoa, että kisapäiväksi olisi luvassa 28 asteen hellettä ja auringonpaistoa pilvettömältä taivaalta. Juuri näin pakkasesta tulleille suomalaisille myös tämän matkustuspäivän reilu 20 asteen lämpö oli jo ihan tarpeeksi

.
Perillä Bom Jesuksessa maisemat olivat kohdallaan. Paikka sijaitsi ison kukkulan päällä ja keskusaukiolta, tyylikkään kirkon kupeesta, avautuivat hienot maisemat Bragan yli. ”Kisakylä” oli muutenkin tiivis ja sympaattinen. Eri maiden tiimejä varten oli varattu viisi hotellia lähellä toisiaan ja kisakeskus sekä ruokailutilat olivat näiden hotellien välittömässä läheisyydessä kylän keskellä. Meidän Suomen tiimi majoittui hotelli Lagossa, jota varten piti vielä keskusaukiolta kävellä muutama satametriä ylämäkeen.

 
Kirjauduttua hotelliin pääsin katsastamaan oman huoneeni. Se osoittautuikin mukavan viihtyisäksi näkymien avautuessa vireisille kukkuloille. Tästä lähdin melko pian ilmoittautumaan ja hakemaan urheilijapassia kisakeskukseen. Kävimme myös joukkueen kanssa vielä yhteisellä illallisella ennen nukkumaanmenoa, järjestäjien tarjotessa meille maittavat pastat.

 
Perjantaina aamupalan jälkeen aloin valmistella omia kisakamoja kuntoon. Moni joukkueestamme lähti aamulenkille, mutta itse en nähnyt sitä tarpeelliseksi. Liiviin tungin pakolliset varusteet ja energiageelit. Pakkasin myös minigrippeihin energiageelejä, jotka odottaisivat minua joukkueemme omilla huoltopisteillä. Suomi paidan asettelin kamojen päälle odottamaan huomista.

Perjantain lounaan jälkeen oli aika lähteä kisojen avajaisiin. Suomi verkkarit niskaan ja ahdoimme itsemme muiden joukkueiden tapaan busseihin, jotka kyyditsivät meidät mutkaisia Bragan teitä pitkin keskustaan. Bragan keskustassa, viihtyisällä ja vanhan arkkitehtuurin valtaamalla keskusaukiolla paistateltiin päivää joukkueiden kesken ja odottelimme avajaisten alkua. Ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua avajaisten käynnistyessä. Piskuinen Suomi asettui polkujuoksun mahtivaltioiden Espanjan ja Ranskan väliin avajaiskulkueeseen. Kyseiset maat dominoivatkin lopulta kisaa ennakko-odotusten mukaisesti. Maat toisensa perään marssivat esittelylavalle ja pian tuli meidänkin vuoro. Pikaisen esittelyn jälkeen meidät ohjattiin seuraamaan itse avajaispuheita sekä erittäin näyttävää paikallisen rumpuryhmän esitystä penkkirivistöille.

img_20161028_153409
Avajaisten odottelua
img_20161028_172803
Päästiin nauttimaan myös paikkallisista rytmeistä

Avajaiset kestivät vajaa pari tuntia, jonka jälkeen palasimme busseilla hotelliin ja illalliselle. Itse sain kunnian istahtaa paluumatkalla bussissa itse tulevan naisten voittajan Caroline Chaverotin viereen. Toivottelin siinä tsempit kisaan tälle naisten pitkien polku-ultrien tämän hetken valtiaalle. Nuori mies Jyväskylästä tajusi viimeistään nyt olevansa kovassa seurassa.

Itsellä ei ole ikinä ollut ongelmia saada unen päästä kiinni ennen kilpailua. Tämäkään kerta ei tehnyt poikkeusta, kun silmät lumpsahtivat kiinni siinä klo puoli kymmenen aikaan illasta. Herätyskello soi vähän ennen kolmea ja heräsin intoa täynnä. Kisapäivä on aina juhlapäivä ja niin oli fiiliskin korkealla. Aamusumpit naamaan, kisa-asu päälle, viimeiset varuste tarkastukset ja kohti bussia, joka taas portugalilaisessa varmuudella hoiti meidät perille lähtökarsinaan. Bussit olivat jonkinverran myöhässä ja saimme kuulla, että lähtöä olisi jonkinverran myöhäistetty tämän takia. Perille saavuimme siinä varttia vaille ennen alkuperäistä lähtöaikaa. Tyylikkäisiin polkujuoksijan tapoihin kuuluen oli tietenkin tehtävä vielä viimeinen tyhjennys erääseen pusikkoon. En ollut ainoa. Lähtö taisi sittenkin olla kutakuinkin ajallaan, koska lähtökarsinassa seisoskellessa ehkä muutaman minuutin, kuuluttaja alkoi jo kuuluttamaan lähtölaskentaa. 5-4-3-2-1 ja menoksi.

Kisa lähti suunnitellusti käyntiin. Alussa oli pari kilometriä isoa tietä ennen kuin reitti kääntyi ensimmäiseen noin kuuden kilomterin nousuun. Jaanan (joka juoksi loistavasti itsensä sijalle 18) kanssa olimme päättäneet lähteä alusta liikkeelle samaa vauhtia. Rauhallinen alku oli tavoite ja se onnistuikin. Tuntui hyvältä kävellä reipaasti ensimmäistä nousua sauvoja apuna käyttäen. Nousun käännyttyä ensimmäiseen pitempään laskuun alkoi mieleeni kerääntyä ensimmäisiä pessimistisiä ajatuksia jalkani kunnon suhteen. Plantaari-faskiitti oli aiheuttanut kisaa edeltäneiden viikkojen aikana tuntemuksia, jotka kuitekin ajattelin vain välillä kuuluvan asiaan enkä näin halunnut niistä itelleni suurempaa numeroa tehdä kisaan valmistautuessani. Vaistomaisesti olin myös askeltanut tämän vaivan kanssa hieman enemmän ulkosyrjällä, mikä oli hieman jäykistänyt nilkkaa. Nyt tässä kisan teknisessä , mutta melko kovavauhtisessa laskussa alkoi jalka pahasti pyörimään nilkan ympäri. Pari kertaa oli nivelsiteet oikeasti kovilla ja kyseisten pyörähdysten jälkeen piti vähän aikaa tunnustella menikö nilkassa mikään rikki. Perässäni Jaanakin siinä omaan huolehtivaiseen tyyliinsä kyseli menikö pahasti. Ei mennyt sanoin ja yritin vain unohtaa vaivat mielestäni.

fb_img_1478271161960
nilkan pyörittelyä

Kisa jatkui tasaiseen tahtiin. Reitti vaihteli teknisestä polusta isoihin päällystettyihin teihin. Ensimmäinen huolto tuli vastaan 15 kilometrin kohdalla. Tuhrasin tässä huollossa pullojen täyttöihin ym. sen verran aikaa, että Jaana ehti ennättää liikkeelle jonkin verran ennen minua. Tästä jatkoinkin yksin omaa tahtiani. Aamu alkoi jossain vaiheessa sarastaa, mutta oma fiilis meni päinvastaiseen suuntaan. 30 kilometrin isoa joukkue huoltoa edelsi vauhdikas muutaman kilometrin mittainen lasku. Tässä kohtaa kipu jalkapohjassa kantaluun alueella alkoi kasvamaan sen verran kovaksi, että yritin sauvoilla aina keventää vasemman jalan kontaktia maahan. Tästä eteenpäin tunti tunnilta kipu kasvoi ja juoksu alkoi käydä yhä hankalammaksi. Ylämäet vielä nousivat jotenkin, mutta tasaisen juoksusta puhumattakaan alamäki pätkistä ei enää okein tullut mitään.

40 kilometrin kohdilla alkoi pitkä ja kova nousu kisan korkeimmalle kohdalle. Kävelin sitä rauhakseltaan ylöspäin ja pyrin hakemaan voimaa aivan uskomattoman hienoista maisemista. Onneksi Janne, joka hoiti sometuksen ja valokuvaamisen kisan aikana, sai ikuistettua nämä maisemat filmirullalle. Tosin tässä vaiheessa olisin itsekin voinut ihan hyvin kaivaa kännykkän esille juoksuliivistä. Aloin oikeasti havahtumaan siihen, että tätä kisaa en tule maaliin pääsemään. Tai ehkä pääsisin, mutta aikarajan kanssa tekisi siinä tapauksessa tiukkaa. En usko, että sekään olisi riittänyt, sillä juoksemisesta ei vain enää tullut yhtään mitään.

img-20161030-wa0001
kuva: Janne Hietala
img-20161030-wa0008
kuva: Janne Hietala

Ylämäen päällä sijaitsevassa huollossa noin 45km kohdilla otin kengän pois jalasta ja yritin hieroa kipukohtaa. Se oli turvoksissa ja tajusin, että ei se hieromalla parane. Kenkä takaisin jalkaan, pari appelsiinin lohkoa suuhun ja takaisin baanalle. Huollosta reitti jatkui jälleen pitkällä laskulla 55km joukkuehuoltoon. Tässä alamäessä havahduin viimeistään todellisuuteen. En kyennyt juosta. Tajusin, että keskeytys olisi tosiaan tulossa. Oma kisofilosofiani perustuu siihen, että maaliin pääsy on aina ensimmäinen ja tärkein tavoite. En ollut ikinä keskeyttänyt ja nyt se olisi tulossa. Arvokisoissa. Porugalissa.

On jännä ymmärtää nyt jälkikäteen, kuinka täydellisesti tässä kohtaa lataus kisaa kohtaan purkautui. Alkoi masentaa, surettaa ja vituttamaan samaa aikaa. Ensimmäinen iso vastoinkäyminen omalla toistaiseksi vielä lyhyellä juoksu-uralla kolahti kyllä syvälle tunteisiin. Kisa jäi kesken. Ymmärsin kuitenkin siinä huollossa istuessani parin puhelun sekä huoltajamme kanssa jutskailun jälkeen, että tämä oli ainoa vaihtoehto. Pettymys oli iso.

Istuin siinä huoltoteltan nurmikolla eteeni tuijottaen. Jossain vaiheessa huoltajamme Jukka tuli sanomaan, että kyyditsee minut omalla autollaan seuraavalla huoltopisteelle ja siitä hotellille. Maalialue, josta paluubussit lähtsivät takaisin hotellille olivat kuitenkin matkan varrella viimeiseen huoltoon, joten Jukka tiputti minut siihen.

Suomalaiset olivat juosseet hyvin ja linkkasinkin vaihtamaan kuulumisia juuri maaliin tulleille Henrille, Tomille, Jussille ja Eetulle. Henrihän oli koko kisassa 15. mikä on aivan järkyttävän kova suoritus päivätöissä käyvälle miehelle! Joku maalialueella halusi vielä itseltäni jonkinlaista haastattelua kisavideoon. Sen annoinkin, mutta ei se ainakaan viralliselle kisavideolle päässyt. Parempi ehkä näin.

Hotellille päästyä kampesin itseni suihkuun ja tämän jälkeen rojahdin pedille. Fiilis oli maassa ja jalkaa jomotti. Parin tunnin päästä kävimme vielä joukkueena yhdessä illallisella.  Suurimmalla osalla meidän joukkueesta oli aivan päinvastaiset fiilikset kisasta kuin itselläni. Moni meidän joukkueesta sai aikaan hyvän ja ehjän juoksun, joka oikeuttikin hyville sijoille. Päälimmäisinä tietysti Henrin 15. ja Jaanan 18. sija. Yritin myös itse painaa taka-alalle omia fiiliksiä ja nauttia vain illallisen tunnelmasta ja seurasta. Pettymyksestä huolimatta ymmärsin, kuinka ikimuistoisten kokemusten äärellä sitä onkaan. Rakkaan lajin MM-kisoissa. Edustamassa omaa kotimaata.

img-20161028-wa0026