Silmiä sumensi. Askel haki kontaktia kovaan ja kivikkoiseen tunturipolkuun yrittäen samalla viedä väsynyttä juoksijaa kohti viimeisen tunturin huippua. Mieli oli musta ja sen sisäiset äänet aloittivat vuoropuhelun siitä, pitäisikö juoksija jättää oman onnensa nojaan vai antaa hänelle vielä mahdollisuus. Kuin hyvä ja paha olisivat vääntäneet kättä ja mitanneet voimiaan. Yritin kuitenkin keskittää energiani ulospäin ja unohtaa näin sisäinen, syvissä vesissä käynnissä oleva taistelu pinnalla pysymisestä.
Aurinko paistoi koko komeudellaan. Pilvien tehtäväksi jäi näytellä lähinnä sivuroolia tässä mahtavassa luontonäytelmässä, jossa muutama sata juoksijaa pyrki valloittamaan Hetta-Pallaksen polkuja. 55km kilpailun alussa saatu pieni tihkusade oli kuin muisto vain. Reitti kiipesi ylös alas tuntureita ja avautuvat maisemat olivat mahtavia. Tuntui kuin olisi ollut osana jotain suurempaa kokonaisuutta juostessa näillä upeilla tunturiylängöillä. Olin läsnä ja koin upeita tunteita noustessani kivikkoa huipuille ja aina lasketellessa takaisin metsän siimekseen puiden suojiin. Olin lähtenyt juoksemaan täysin omaa itselleni sopivaa vauhtia, joka sai oloni tuntemaan vahvalta ja kestävältä.
Edessä oli viimeinen aukea ja tasainen osuus ennen viimeistä nousua Pyhäkeron huipulle. Tässä hetkessä tapahtui jotain kummallista. Juoksu muuttui raskaaksi ja tuntui että aivan kuin salamaniskusta hyvä ja vahva tuntemus muuttui täysin päinvastaiseksi tuskaksi, jossa jalkojen liikuttaminen muuttui todella raskaaksi. Tästä alkoikin noin 20km via dolorosa kohti Hetassa sijainnutta maalia.
Paha mieli oli jo jättämässä leikkiä kesken pyhäkeron nousussa, kunnes onnistuin nostamaan katseeni polun kivistä horisonttiin. Näin ja koin kauniin, kumpuilevan sekä kauas horisonttiin kaartuvan maiseman koko kehossani. Tämä sai tunteet pintaan ymmärtäessäni kuinka kaunista ja etuoikeutettua tässä maisemassa oli juosta. Hyvä sai niskalenkin ja kantoi minut huipulle kohti viimeistä laskua ja tasaista hiekkatieosuutta maaliin. Tämä herkkä ja tunteikas olo vaihtui kuitenkin musertavan tuntuiseen kokonaisvaltaiseen väsymykseen. Heikotti ja matka maaliin vaikutti aivan liian pitkältä. Hapuilin eteenpäin toivoen maaliin pääsyä enemmän kuin mitään muuta. Muutamien tienvarressa seuranneiden ihmisten kannustus antoi sanoinkuvaamattoman paljon virtaa. Etenkin parin lapsen tsempit menivät tälle juoksijalle suoraan sydämeen nostattamalla kyyneleen silmäkulmaan. Maali tuli vastaan noin viiden tunnin ja kolmen vartin tunteiden sekamelskan päätyttyä. Väsynyt, heikko ja erittäin tunteellinen olo seurasi maalintulon jälkeen. Hyvä voitti pahan.
Kuitenkin jotain kummallista tässä kisassa tapahtui. Seinä tuli vastaan samanlailla kuin vierumäellä, vaikka alkumatkasta olo oli tuntunut hyvin vahvalta. Pohtiessani tätä asiaa tulin johtopäätökseen, että kroppani ei välttämättä ole saanut tarpeeksi lepoa ja välttämätöntä kovempaa harjoitusta kilpailujen välissä. Peruskuntoni ei ole sillä tasolla, että kykenisin joka kuukausi kilpailemaan maratonin ja pidemmän mittaisilla matkoilla kovaa vauhtia. Rukan karhunkierroksen onnistumisen ja loppuun asti kantaneen vahvan juoksun jälkeen olen tehnyt pääasiassa vain palauttavaa lenkkeilyä. Kilpailujen välit ovat menneet joko palautumiseen, kevyeen lenkkeilyyn tai valmistautumiseen jo seuraavaan kisaan. Nyt onkin syvemmän pohdiskelun paikka, mitä teen jo vajaan parin viikon päästä olevan Pyhän tunturimaratonin ja syyskuun alussa olevan Nuuksion maratonin kanssa. Haluan kuitenkin kehittyä juoksijana, mutta silloin se vaatisi kilpailujen väliinjättämistä ja harjoittelua. Tai sitten juoksen rennosti retkeilymielellä ainakin toisen tulevista kilpailuista ja satsaan kovemmin lokakuussa Trail Tourin päättävään Kolin vaarojen maratoniin. Nyt kuitenkin keskittyminen palautumiseen ja kropan kuuntelemiseen.
poluntaika 