TDS

Pitkä aika on vierähtänyt viimeisimmästä blogi päivityksestä. Mutta ehkä nyt on oivallinen aika seuraavalle, kun tämän kauden huipennus on jo lähes oven takana. Sunnuntaina lento vie nimittäin reissuseurueemme (Minä, Ville ja Nooa) Geneveen ja sieltä bussilla Chamonixiin. On kuulemma hienot maisemat odottamassa, ja vähän kun on googlaillut sekä pari kertaa reittikarttaa hypistellyt (lue: vähintään joka toinen päivä viimeisen kuukauden ajan) niin kyllä se lähes kestää vertailun Malminkartanon jätemäen kanssa. Anyway unohtumaton UTMB viikko edessä ja kisa nimeltä TDS. 119km Mont Blancin huippua kiertäen. Aluksi kuitenkin pika yhteenveto menneestä.

Kun treenikausi pääsi kunnolla käynnistymään kautta 2017 varten alkutalvesta 2016, oli itsellä mielessä kaksi päätavoitetta. Ensimmäinen oli päästä polkujuoksun MM-kisoihin Italiaan ja kisata siellä elämäni kisa. Pääsin mukaan, mutta elämäni parasta kisaa en saanut siellä aikaiseksi. Tästä lisää kohta myöhemmin. Toinen tavoite oli tämä tuleva TDS.

Kausi 2016 päättyi loukkaantumiseen Portugalin MM-kisoissa. Tämän jälkeen oli selvät sävelet laittaa jalka kuntoon noin kuukauden juoksuttomalla jaksolla. Tässä vaiheessa oli aikaa lueskella ajatuksella myös läpi Jason Koopin Training essentials for ultrarunning –kirja. Tämä vankasti tutkimustietoon ultrajuoksuharjoittelusta perustuva teos olikin pääroolissa, kun aloin suunnitella harjoitusjaksoa kautta 2017 varten.

Joulukuu meni totutellen jälleen juoksuun ja tunnustellen jalkaa. Vaiva ei enää laittanut estettä juoksemiseen ja uskalsin joulukuun lopussa juosta jo lähes päivittäin. Tammikuusta aina maaliskuun alkuun oli tarkoitus kehittää maksimikestävyys aluetta. Avainharjoituksina toimi 3 kertaa viikkoon tehty 4-5x3min intervalli juoksumatolla 6-8% nousukulmaan.  Muu treeni oli rauhallista pk lenkkeilyä sekä pyrin vähintään kerran viikkoon tekemään maksimivoimatreenin jaloille yhden jalan kyykyllä ja yhden jalan maastavedolla. Tämä voimatreeni on kevennettynä jatkunut aina tähän päivään saakka.

Maaliskuussa siirryin kehittämään vauhtikestävyys puolta ja lisäsin myös jonkinverran määrää koko ajan kesän lähestyessä. Tämä maaliskuusta aina huuhtikuun loppuun ulottuneen jakson avainharjoituksina toimivat 2-3 kertaa viikkoon tehdyt 3×8-10min intervallit 8% nousukulmaan. Laajavuoressa kävin myös juoksemassa jonkinverran pidempiä vetoja sisältäen ylä- että alamäkeä noin kerran viikkoon. Viikkoihin mahtui myös yksi pitkä lenkki ja muu tekeminen oli sitten kevyttä hölkkää.

Huuhtikuussa sain tietää pääseväni MM-kisoihin Italiaan 10.6. Tämä kisa ohjasi täysin harjoittelua siitä hetkestä eteenpäin. Huuhtikuun lopussa ja toukokuun alussa pidin kolmen viikon kisaputken, joka sisälsi Sipoonkorven 10km, Bodomtrailin 21km sekä Espoon 11km kisat. Kisat toimivat hyvinä VK/MK harjoituksina ja pyrin myös samalla tekemään viikossa myös yhden rauhallisen pitkän lenkin sekä yhden VK harjoituksen Laajavuoressa. Näille kisaviikoilla, lukuunottamatta Bodomtrail viikkoa, pidin myös juoksumäärät ylhäällä. Espoon kisan jälkeen oli kaksi viikkoa hyvää treeniviikkoa edessä ennen keventelyä Italiaa varten. Näillä viikoilla tein viikossa pari VK treeniä mäessä sekä yhden tai kaksi pitkää lenkkiä mäessä.

MM-kisoissa kisattiin tänä vuonna 49km keskimatkalla. Kisa meni puoliväliin asti suunnitelmien mukaisesti ja rauhallisella alulla luulin kykeneväni kiristämään loppua kohti. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan kisan jälkimmäinen puolisko oli vaikea. Jyrkät ylämäet eivät vain nousseet helteessä. Kisan jälkeen oli helppo tehdä analyysi mitä täytyy kesän aikana tehdä, jotta tulevissa kisoissa ei olisi samaa ongelmaa. Vastaus sisälsi viisi kirjainta. Mäkeä. Päätin myös imeä oppia maailmanmestarilta ja ottaa sauvat käyttöön aina kisoihin, jos nousua on enemmän kuin pari tonnia.

Nyt on sitten treenattu kesäkuun puolivälistä aina viime viikkoon asti juoksumääriä painottaen. Mäkeä on tullut tehtyä ja tuntuu, että kroppa on alkanut ymmärtämäänkin asian päälle jotain. Päätreenit ovat olleetkin pitkät 3-4 tunnin mäkisetit, joissa verttimetrejä on aina kertynyt treeniin noin pari tuhatta. Viime viikolla kävin myös availemassa paikkoja Espoo trail runissa 7km matkalla. Tällä hetkellä on käynnissä keventelyt ja tämän reissua edeltävän viikon tärkein tavoite onkin ottaa rennosti ja latailla akkuja.

Mitä kisasta voi sitten odottaa? Matkaa on 119km ja nousumetrejä reitti sisältää 7200m.

Reittikartta näyttää tältä:UTMB2017

Kisa alkaa keskiviikkona 30.8. klo 6 aamulla Italian puolelta Courmayeurista. Tästä sitten reitti kiertää Mont Blancin huipun myötäpäivään maalin sijaitessa Chamonixissa.

Reittiprofiili taas näyttää tältä:

profilTDS2017

Kisan voi käytännössä jakaa mielessä kolmeen isompaan osaan. Alkupuolisko 51km asti on teknisesti helppoa ja laskut ovat hyvin juostavia ja loivia. Tämä osa pitäisikin tulla rennon reippaasti. 51km kohdalla kisa alkaa todenteolla Bourg Saint-Mauricesta. Sieltä alkaa noin 2000 nousumetrin kipuaminen Passeur Pralognalle. Teknisesti vaikeampi polku ja pitkät huoltovälit 96km asti tuovat omat haasteensa. Viimeinen osio Les Contaminesista maaliin asti sisältää reitin jyrkimmän nousun Col de Tricolle. Väsymys tuo varmasti tässä vaiheessa omat haasteensa etenemiseen. Maalisuorakin kestää sen 8 kilometriä, jossa jokainen kilometri voi tuntua ikuisuudelta.

Kisasää voi olla kaikkea kovasta sateesta tukalaan helteeseen, mikä vaikuttaa tietysti suoritukseen. Tähän ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja siitä on turha murehtia sen enempää. Kuuluu lajiin.

Kaikessa haastavuudessaan reitti on erittäin mielenkiintoinen ja monipuolinen sisältäen monenmoista vauhdikkaista laskuista jyrkiin nousuihin.

Oma ensisijainen tavoite on tulla maaliin. Aikatavoitetta ja aikataulutusta siihen on tullut myös mietittyä jonkin verran. Uskon, että tämän hetkinen kisan SE aika, Kallioniemen Jussin 19:50:56 on ihan lyötävissä. Kaiken mennessä nappiin uskallan veikata ajan asettuvan 18-19 tunnin väliin. Moni asia näissä pitkissä kisoissa voi kuitenkin vaikuttaa loppuaikaan ja ensisijaisen tavoitteen tuleekin olla päästä vain maaliin mahdollisimman nopeasti.

Mainokset

Polkujuoksun MM-kisat

Vaikea oli pidätellä kyyneleitä. Se hetki, kun havahtuu todellisuuteen ja ymmärtää kilpailun jäävän kesken, on henkisesti raskas. Onnuin alamäkeä kohti 55km huoltoa: omaa päätepysäkkiä, johon ymmärsin kilpailuni päättyvän. Juoksija toisensa jälkeen tuli ohi samalla kukin kysyen ja huolehtien omasta jaksamisestani. Taisi olla myös Kanadan huoltaja, joka noin kilometri ennen huoltoa lähti kävelemään kanssani varmistaen pääsyni huoltoon. Ei hän paljon minulle puhunut, koska taisi huomata ja ymmärtää tuntemukseni. Olin surullinen, pettynyt ja vihainen. Saavuin huoltoon, kiitin kaveria avusta ja istahdin joukkueemme huoltopöydän viereen nurmikolle. Ilmoitin keskeyttäväni. Kaivoin kännykän juoksuliivistä. Soitin Suomeen. Tuijotin eteeni tyhjä katse kasvoilla.

 
Matka kohti Portugalin Bragaa alkoi aikaisin torstai aamuna Helsinki – Vantaan lentokentältä. Suurin osa joukkueestamme minun lisäkseni lensi pelipaikoille samoilla torstain lennoilla. Tunnelma oli hyvä ja odottavainen. Myös jonkinasteista innostuneisuutta olin aistivani. Ainakin omalla kohdallani innostus ja jännitys kisaa sekä kaikkea siihen liittyvää kohtaan oli matkaa edeltävien päivien aikana kasvanut ekspotentiaalisesti ja saavuttanut nyt käsiä hikoiluttavan tason. Hetken päästä kuitenkin matka vei miestä eteenpäin ja turhat ajatukset saivat jäädä taakseen. Perinteisten proseduurien jälkeen sain istutettua takalistoni Lufthansan nahkapenkille ja ummistin silmäni. Matka meni torkkuessa ja lukiessa. Yritin myös pitää nestetasapainoa yllä juomalla reippaasti vettä.

 
Vaihto Portoon suoritettiin Frankfurtin kautta, missä osalla meillä oli pitkähkö odotusaika, noin viisi tuntia. Siinä se meni kuitenkin mukavasti lähtöportin läheisyydessä penkillä röhnöttäen. Jussin kanssa siinä juteltiin niitä näitä välillä kummankin uppoutuessa omiin maailmoihinsa kirjallisuuden viemänä. Ahdoin siinä mahaani myös lentokentän paniineja ennen kuin kävi kutsu koneeseen.

 
Saavuimme Porton lämpöön neljän maissa paikallista aikaa ja seuraava etappi oli päästä ns. ”kisakylään”, joka sijaitsi Bragassa, Bom Jesuksen pienessä ja sympaattisessa kylässä. Järjestäjä oli heti kentällä vastassa opastamassa meitä busseihin, jotka veisivät meidät Bragaan. Seuraavaa lähtevää bussia olisi kuitenkin saanut odottaa tunnin verran emmekä olleet valmiita enää yhtään ylimääräiseen odotukseen, joten päädyimme nelistään; minä, Jussi, Jaana ja Anne ottamaan taksikyydin suoraan Bom Jesukseen. Järjestäjä heppu ymmärsi tämän vallanmainiosti ja ystävällisesti hoiti meille taksin. Saimme vielä ennen lähtöämme infoa, että kisapäiväksi olisi luvassa 28 asteen hellettä ja auringonpaistoa pilvettömältä taivaalta. Juuri näin pakkasesta tulleille suomalaisille myös tämän matkustuspäivän reilu 20 asteen lämpö oli jo ihan tarpeeksi

.
Perillä Bom Jesuksessa maisemat olivat kohdallaan. Paikka sijaitsi ison kukkulan päällä ja keskusaukiolta, tyylikkään kirkon kupeesta, avautuivat hienot maisemat Bragan yli. ”Kisakylä” oli muutenkin tiivis ja sympaattinen. Eri maiden tiimejä varten oli varattu viisi hotellia lähellä toisiaan ja kisakeskus sekä ruokailutilat olivat näiden hotellien välittömässä läheisyydessä kylän keskellä. Meidän Suomen tiimi majoittui hotelli Lagossa, jota varten piti vielä keskusaukiolta kävellä muutama satametriä ylämäkeen.

 
Kirjauduttua hotelliin pääsin katsastamaan oman huoneeni. Se osoittautuikin mukavan viihtyisäksi näkymien avautuessa vireisille kukkuloille. Tästä lähdin melko pian ilmoittautumaan ja hakemaan urheilijapassia kisakeskukseen. Kävimme myös joukkueen kanssa vielä yhteisellä illallisella ennen nukkumaanmenoa, järjestäjien tarjotessa meille maittavat pastat.

 
Perjantaina aamupalan jälkeen aloin valmistella omia kisakamoja kuntoon. Moni joukkueestamme lähti aamulenkille, mutta itse en nähnyt sitä tarpeelliseksi. Liiviin tungin pakolliset varusteet ja energiageelit. Pakkasin myös minigrippeihin energiageelejä, jotka odottaisivat minua joukkueemme omilla huoltopisteillä. Suomi paidan asettelin kamojen päälle odottamaan huomista.

Perjantain lounaan jälkeen oli aika lähteä kisojen avajaisiin. Suomi verkkarit niskaan ja ahdoimme itsemme muiden joukkueiden tapaan busseihin, jotka kyyditsivät meidät mutkaisia Bragan teitä pitkin keskustaan. Bragan keskustassa, viihtyisällä ja vanhan arkkitehtuurin valtaamalla keskusaukiolla paistateltiin päivää joukkueiden kesken ja odottelimme avajaisten alkua. Ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua avajaisten käynnistyessä. Piskuinen Suomi asettui polkujuoksun mahtivaltioiden Espanjan ja Ranskan väliin avajaiskulkueeseen. Kyseiset maat dominoivatkin lopulta kisaa ennakko-odotusten mukaisesti. Maat toisensa perään marssivat esittelylavalle ja pian tuli meidänkin vuoro. Pikaisen esittelyn jälkeen meidät ohjattiin seuraamaan itse avajaispuheita sekä erittäin näyttävää paikallisen rumpuryhmän esitystä penkkirivistöille.

img_20161028_153409
Avajaisten odottelua
img_20161028_172803
Päästiin nauttimaan myös paikkallisista rytmeistä

Avajaiset kestivät vajaa pari tuntia, jonka jälkeen palasimme busseilla hotelliin ja illalliselle. Itse sain kunnian istahtaa paluumatkalla bussissa itse tulevan naisten voittajan Caroline Chaverotin viereen. Toivottelin siinä tsempit kisaan tälle naisten pitkien polku-ultrien tämän hetken valtiaalle. Nuori mies Jyväskylästä tajusi viimeistään nyt olevansa kovassa seurassa.

Itsellä ei ole ikinä ollut ongelmia saada unen päästä kiinni ennen kilpailua. Tämäkään kerta ei tehnyt poikkeusta, kun silmät lumpsahtivat kiinni siinä klo puoli kymmenen aikaan illasta. Herätyskello soi vähän ennen kolmea ja heräsin intoa täynnä. Kisapäivä on aina juhlapäivä ja niin oli fiiliskin korkealla. Aamusumpit naamaan, kisa-asu päälle, viimeiset varuste tarkastukset ja kohti bussia, joka taas portugalilaisessa varmuudella hoiti meidät perille lähtökarsinaan. Bussit olivat jonkinverran myöhässä ja saimme kuulla, että lähtöä olisi jonkinverran myöhäistetty tämän takia. Perille saavuimme siinä varttia vaille ennen alkuperäistä lähtöaikaa. Tyylikkäisiin polkujuoksijan tapoihin kuuluen oli tietenkin tehtävä vielä viimeinen tyhjennys erääseen pusikkoon. En ollut ainoa. Lähtö taisi sittenkin olla kutakuinkin ajallaan, koska lähtökarsinassa seisoskellessa ehkä muutaman minuutin, kuuluttaja alkoi jo kuuluttamaan lähtölaskentaa. 5-4-3-2-1 ja menoksi.

Kisa lähti suunnitellusti käyntiin. Alussa oli pari kilometriä isoa tietä ennen kuin reitti kääntyi ensimmäiseen noin kuuden kilomterin nousuun. Jaanan (joka juoksi loistavasti itsensä sijalle 18) kanssa olimme päättäneet lähteä alusta liikkeelle samaa vauhtia. Rauhallinen alku oli tavoite ja se onnistuikin. Tuntui hyvältä kävellä reipaasti ensimmäistä nousua sauvoja apuna käyttäen. Nousun käännyttyä ensimmäiseen pitempään laskuun alkoi mieleeni kerääntyä ensimmäisiä pessimistisiä ajatuksia jalkani kunnon suhteen. Plantaari-faskiitti oli aiheuttanut kisaa edeltäneiden viikkojen aikana tuntemuksia, jotka kuitekin ajattelin vain välillä kuuluvan asiaan enkä näin halunnut niistä itelleni suurempaa numeroa tehdä kisaan valmistautuessani. Vaistomaisesti olin myös askeltanut tämän vaivan kanssa hieman enemmän ulkosyrjällä, mikä oli hieman jäykistänyt nilkkaa. Nyt tässä kisan teknisessä , mutta melko kovavauhtisessa laskussa alkoi jalka pahasti pyörimään nilkan ympäri. Pari kertaa oli nivelsiteet oikeasti kovilla ja kyseisten pyörähdysten jälkeen piti vähän aikaa tunnustella menikö nilkassa mikään rikki. Perässäni Jaanakin siinä omaan huolehtivaiseen tyyliinsä kyseli menikö pahasti. Ei mennyt sanoin ja yritin vain unohtaa vaivat mielestäni.

fb_img_1478271161960
nilkan pyörittelyä

Kisa jatkui tasaiseen tahtiin. Reitti vaihteli teknisestä polusta isoihin päällystettyihin teihin. Ensimmäinen huolto tuli vastaan 15 kilometrin kohdalla. Tuhrasin tässä huollossa pullojen täyttöihin ym. sen verran aikaa, että Jaana ehti ennättää liikkeelle jonkin verran ennen minua. Tästä jatkoinkin yksin omaa tahtiani. Aamu alkoi jossain vaiheessa sarastaa, mutta oma fiilis meni päinvastaiseen suuntaan. 30 kilometrin isoa joukkue huoltoa edelsi vauhdikas muutaman kilometrin mittainen lasku. Tässä kohtaa kipu jalkapohjassa kantaluun alueella alkoi kasvamaan sen verran kovaksi, että yritin sauvoilla aina keventää vasemman jalan kontaktia maahan. Tästä eteenpäin tunti tunnilta kipu kasvoi ja juoksu alkoi käydä yhä hankalammaksi. Ylämäet vielä nousivat jotenkin, mutta tasaisen juoksusta puhumattakaan alamäki pätkistä ei enää okein tullut mitään.

40 kilometrin kohdilla alkoi pitkä ja kova nousu kisan korkeimmalle kohdalle. Kävelin sitä rauhakseltaan ylöspäin ja pyrin hakemaan voimaa aivan uskomattoman hienoista maisemista. Onneksi Janne, joka hoiti sometuksen ja valokuvaamisen kisan aikana, sai ikuistettua nämä maisemat filmirullalle. Tosin tässä vaiheessa olisin itsekin voinut ihan hyvin kaivaa kännykkän esille juoksuliivistä. Aloin oikeasti havahtumaan siihen, että tätä kisaa en tule maaliin pääsemään. Tai ehkä pääsisin, mutta aikarajan kanssa tekisi siinä tapauksessa tiukkaa. En usko, että sekään olisi riittänyt, sillä juoksemisesta ei vain enää tullut yhtään mitään.

img-20161030-wa0001
kuva: Janne Hietala
img-20161030-wa0008
kuva: Janne Hietala

Ylämäen päällä sijaitsevassa huollossa noin 45km kohdilla otin kengän pois jalasta ja yritin hieroa kipukohtaa. Se oli turvoksissa ja tajusin, että ei se hieromalla parane. Kenkä takaisin jalkaan, pari appelsiinin lohkoa suuhun ja takaisin baanalle. Huollosta reitti jatkui jälleen pitkällä laskulla 55km joukkuehuoltoon. Tässä alamäessä havahduin viimeistään todellisuuteen. En kyennyt juosta. Tajusin, että keskeytys olisi tosiaan tulossa. Oma kisofilosofiani perustuu siihen, että maaliin pääsy on aina ensimmäinen ja tärkein tavoite. En ollut ikinä keskeyttänyt ja nyt se olisi tulossa. Arvokisoissa. Porugalissa.

On jännä ymmärtää nyt jälkikäteen, kuinka täydellisesti tässä kohtaa lataus kisaa kohtaan purkautui. Alkoi masentaa, surettaa ja vituttamaan samaa aikaa. Ensimmäinen iso vastoinkäyminen omalla toistaiseksi vielä lyhyellä juoksu-uralla kolahti kyllä syvälle tunteisiin. Kisa jäi kesken. Ymmärsin kuitenkin siinä huollossa istuessani parin puhelun sekä huoltajamme kanssa jutskailun jälkeen, että tämä oli ainoa vaihtoehto. Pettymys oli iso.

Istuin siinä huoltoteltan nurmikolla eteeni tuijottaen. Jossain vaiheessa huoltajamme Jukka tuli sanomaan, että kyyditsee minut omalla autollaan seuraavalla huoltopisteelle ja siitä hotellille. Maalialue, josta paluubussit lähtsivät takaisin hotellille olivat kuitenkin matkan varrella viimeiseen huoltoon, joten Jukka tiputti minut siihen.

Suomalaiset olivat juosseet hyvin ja linkkasinkin vaihtamaan kuulumisia juuri maaliin tulleille Henrille, Tomille, Jussille ja Eetulle. Henrihän oli koko kisassa 15. mikä on aivan järkyttävän kova suoritus päivätöissä käyvälle miehelle! Joku maalialueella halusi vielä itseltäni jonkinlaista haastattelua kisavideoon. Sen annoinkin, mutta ei se ainakaan viralliselle kisavideolle päässyt. Parempi ehkä näin.

Hotellille päästyä kampesin itseni suihkuun ja tämän jälkeen rojahdin pedille. Fiilis oli maassa ja jalkaa jomotti. Parin tunnin päästä kävimme vielä joukkueena yhdessä illallisella.  Suurimmalla osalla meidän joukkueesta oli aivan päinvastaiset fiilikset kisasta kuin itselläni. Moni meidän joukkueesta sai aikaan hyvän ja ehjän juoksun, joka oikeuttikin hyville sijoille. Päälimmäisinä tietysti Henrin 15. ja Jaanan 18. sija. Yritin myös itse painaa taka-alalle omia fiiliksiä ja nauttia vain illallisen tunnelmasta ja seurasta. Pettymyksestä huolimatta ymmärsin, kuinka ikimuistoisten kokemusten äärellä sitä onkaan. Rakkaan lajin MM-kisoissa. Edustamassa omaa kotimaata.

img-20161028-wa0026

Kohti Portugalin MM-kisoja

 

Sain tietää heinäkuun alussa pääseväni edustamaan Suomea polkujuoksun MM-kilpailuihin Portugaliin. Reitin pituus tulee olemaan 85km sisältäen päälle 4500m vertikaalista nousua. Kisa käydään ensi lauantaina ja paikalle lennän yhdessä muun Suomen joukkueen kanssa torstain aamulennolla. Paikkana toimii Portugalin ainoa kansallispuisto, Peneda-Geres. Kuvia kun olen paikasta katsellut, niin maisemat tulevat olemaan kohdillaan tuolla lusitaanien luvatussa maassa. Maana Portugalista en tiedä lähinnä muuta kuin maan jalkapallomaajoukkueen avauskokoonpanon kesän EM-kisoista. Toivottavasti jotain uutta tule opittua tällä reissulla.

Suomesta minun lisäksi kisaan lähtee 13 muuta juoksijaa, 7 miestä ja 5 naista. Veikkaan, että Suomen joukkue voi yltää niin miehissä kuin naisissakin lähelle kärkisijoja maiden välisessä joukkuekisassa, jossa kunkin maan kolmen parhaan juoksijan ajat lasketaan yhteen. Sen verran kovassa kunnossa ovat Suomen kärkijuoksijat tällä hetkellä. Toki meidän juoksijat saavat kivikovan vastuksen mm. Ranskan, Yhdysvaltojen ja Espanjan juoksijoista.

Itse tulen tekemään sen oman tason maksimisuorituksen, johon Keski-Suomen Alpit ovat itseni valmistaneet. En stressaa loppuajasta tai sijoituksesta yhtään vaan juoksen oman hyvän tasapainoisen suorituksen. Sen montako tuntia tulen jäämään voittajalle ei suuremmin kiinnosta, koska ero tulee joka tapauksessa olemaan iso. On mielenkiintoista nähdä, miten tulen pärjäämään Suomen joukkueen sisäisessä kilpailussa ja paljonko esimerkiksi ero Suomen nopeimpaan juoksijaan tulee olemaan. Se tulee antamaan hyvin kuvaa siitä, missä se oma taso ultrajuoksun suhteen tällä hetkellä oikeasti on – etenkin, kun oma kokemukseni maratonia pidemmistä juoksuista on vielä varsin vähäistä.

Tulen lähtemään rauhassa liikkeelle ensimmäiseen noin 6km hivuttavaan nousuun ja tätä kautta saada pidettyä elimistön energiankulutus alussa matalalla. Tällä varmistan myös energian imeytymisen elimistöön heti alusta alkaen. Tarkoitus on kuunnella kroppaa ja löytää helppo sekä rento etenemisvauhti ensimmäisen nousun jälkeen. Reitti on vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä aina puoleen väliin asti. Näillä main noustaan reitin korkeimmalle kohdalle Serra Amarelolle (1350m). Tästä alkaa alamäkivoittoisempi osuus maaliin asti, mikä kuitenkin sisältää vielä yhden isomman nyppylän tunkattavaksi. Tällä jälkipuoliskolla tulisi alamäet pystyä juoksemaan hyvällä jalalla, samalla kuitenkin säästäen voimia viimeiseen nousuun. Kun tämän on saanut selätettyä, on matkaa maaliin enää 15km, jossa täytyy olla valmis henkisesti taistelemaan pitääkseen vauhtia yllä.

Yhtenä motiivina on tehdä juoksusta suuri tunne-elämys: olla sataprosenttisen läsnä koko juoksun ajan ja ottaa vastaan kaikki tunteet, mitä kisa tuo tullessaan, käsitellä ne ja jatkaa koko ajan omaa tekemistä. Tätä koitosta varten olen harjoitellut heinäkuun alusta asti hyvin ja omaan aiempaan kokemukseen nähden kovaa. Oma valmistautuminen on näin kaikinpuolin onnistunut hyvin. Juoksu on ollut viime kuukausien aikana hienompaa kuin koskaan, monella tasolla. Nyt on aika ulosmitata tämä suureksi elämykseksi.

 

Vaarojen maraton

Reilu viikko sitten tossua laitettiin toisen eteen Kolilla. Myyttisessä Itä-Suomen kansallispuistossa, joka on tarinoiden ja Pieliselle aukeavien maisemien johdosta inspiroinut kulkijoita suuntaamaan kulkunsa Kolille jo vuosisatoja sitten. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna rysäytettiin näihin maisemiin vajaa tuhat polkujuoksuun hurahtanutta oman onnensa ja tarinansa kertojaa. Oli aika Suomen polkujuoksu klassikon, Vaarojen maratonin.

Oma valmistautuminen kisaan oli sujunut suunnitelmien mukaan. Elokuun lopun ja syyskuun kestänyt harjoitusjakso oli ollut viikkomääriltään itselleni tähän asti kovin. Se myös näkyi kunnossa, joka tuntui olevan hyvässä nousussa. Kisaa edeltävän viikon kevensin harjoittelua vain hieman ja kisaviikolla tein myös normaalisti kevyttä lenkkiä päivittäin. Tavoitteenani oli jälleen juosta ehjä rento juoksu. Tarkoitus ei ollut myöskään puristaa kaikkia mehuja irti itsestä, vaan pyrkiä juoksemaan 80-90% effortilla tasapainoinen itseluottamusta nostattava suoritus. Tämä sen takia, koska itselläni kausi jatkuu vielä lokakuun loppuun ja polkujuoksun MM-skaboihin.

Kisa lähti suunnitelmien mukaan rennosti liikkeelle omaa sopivaa sen päivän ”helppoa” juoksurytmiä hakien. Se löytyikin mukavasti Mäkisen Antin peesistä. Siinä kuljimme yhtä matkaa aina 15km hujakoille, jossa lähdin itse hieman kiristämään tahtia. Mukava oli kyseisen kaverin kanssa juosta. Juteltiin niitä näitä ja hän myös opetti meikäläistä polkujuoksuun tärkeänä elementtinä kuuluvien juoksulinjojen valinnoista. Aina oppii uutta.

16km vesistönylitykseen tulin Ronkaisen Tomin ja yhden muun kisailijan kanssa samaan aikaan. Nimikaima oli edeltävän viikonloppuna tykittänyt SM-maratonilla hurjaa kyytiä ja sanoi nyt sen painavan jaloissa. Ihme homma.. Meidät soudettiin vastarannalle ja hieman tämän jälkeen olikin huoltopiste, jossa täytin vesivaraston ja jatkoin matkaa. Juoksu tuntui rennolta ja ajattelin pitää samaa tahtia yllä myös kisan jälkipuoliskon, joka maastoltaan on selvästi alkupuoliskoa raskaampi ylämäkineen ja erittäin teknisin polkuineen.

18km kohdilta eteenpäin lähdin juoksemaan yksin omaa tahtia. Ryläyksen teknisten polkujen ylitys oli haastavampi, mitä olin viime vuodelta muistellut. Vauhti tyssäsi vähän väliä ja juoksuun sai todella keskittyä, jotta sai pidettyä jonkinlaista rytmiä yllä. Näillä main (20-30km) vastaan tuli monia pidemmän matkan juoksijoita, joilta sai valtavan paljon tsemppi toivotuksia, joita myös itse pyrin jakelemaan vastavuoroisesti. Hienoa ja lämmintä urheiluhenkeä.

33km huoltoon tulin tällä rennolla juoksulla hyvävoimaisena. Kuulin tässä vaiheessa, että seitsemäntenä juokseva Ruokolaisen Tero on minuutin pari edessäni ja ajattelin, että siihen selkään jos saisi tartuttua niin olisi hyvä. Sijat 5 ja 6 olivat kuitenkin kuulemma jo useamman minuutin päässä ja näiden puolesta en jaksanut sen enempää uhrata ajatustani. Jatkoin siis matkaani ja hieman kiristin vauhtiani. Ennen Mäkrän nousua Tero tulikin vastaan ja vauhti tasaantui. Oli mukava vaihtaa kuulumisia ja siinä juoksimme muutaman kilometrin yhdessä jutustellen. Jossain vaiheessa Tero sanoi, että mene vain, jos tuntuu siltä. Kiristin uudestaan hieman ja juoksin hyvällä tuntemuksella loppunousun juurelle asti. Loppunousussa Kolin huipulle ja maaliin näin hieman yllättäen edessäni vielä oman sarjalaisen. Selkä tulikin vastaan sen enempää vauhtia kiristäen ja maaliin pääsin kuudentena ajassa 4:27:37.

Juoksusta jäi erittäin hyvä fiilis. Sain sen, mitä halusinkin. Rennon tasaisen juoksun kohtuullisella rasituksella. Palautuminen tuntui olevan nopeaa ja kisaa seuranneena maanantaina palasin treenin pariin, kuitenkin pitäen viikon kevyenä. Vasemman jalan jalkapohja hieman kipuili tällä menneellä viikolla, mutta juuri nyt ei ole enää tuntemuksia. Veikkaan, että kisassa jalkapohja otti osumaa johonkin juureen tai kiveen ja sen takia tuotti menneen viikon lenkeillä harmaita hiuksia.

Nyt on suunnitelmissa treenata normaalisti tämä kuluva viikko ja myös sitä seuraava, mutta tällöin jo hieman keventäen kuormaa. Kolmen viikon päästä sitten onkin kauden huipennus ja lento Portugaliin. Tähän valmistautumisesta tarinaa luvassa myöhemmin.

Pyhä tunturimaraton

Muutama viikko on jo kulunut viimeisimmästä kisastartistani. Paikkana oli Pyhä ja matkana maraton, Pyhä tunturimaraton. Viime vuodesta reitti oli tuttu jäänyt hyvin mieleen, joten tiesin hyvin mitä kaikkea matkalla tulee vastaan. Paljon rakkakivikkoa, kurumaisemia ja upeaa polkua tunturien päällä. Kisan alla fiilis oli muutenkin hyvä ja luottavainen. Olin saanut hyviä treeniviikkoja alle Vierumäen kisan jälkeen ja kuntokin tuntui olevan hyvin nousussa vaikean alkukesän jälkeen. Tavoitteena oli saada tasapainoinen kisa ilman hyytymistä. Viime vuoden ajan alle halusin myös reilusti juosta.

Kisa lähti osaltani liikkeelle rauhassa täysin omia tuntemuksia kuunnellen. Kärki lähti tietysti samantien omille teilleen, mutta itse maltoin mieleni ja en lähtenyt hönkimään omaan kuntoon nähden ylikovaa. Tavoitteenani oli juosta puoleen väliin asti ”helppoa” juoksua ja siitä sitten kiristää loppua kohden. Tämä tuntuikin onnistuvan ihan hyvin. Olo tuntui puolen välin juomapisteellä hyvin vahvalta. Sijoitus taisi tässä vaiheessa olla kuudes ja kuulin parin edellä menevän olevan muutaman minuutin päässä. Päätin lähteä jahtiin. Reitin raskaimmat osuudet sijoittuivat jälkipuoliskolle ja tästäkin syystä tuntui järkevältä alkaa vasta tässä vaiheessa hengittelemään raskaammin. Meno tuntui hyvältä ja rennolta. 33km huollon jälkeen alkoi pitkä loiva nousu tunturin päälle. Tässä kohtaa kohentelin sijoitustani viidenneksi, mutta nousun jälkeen aivan yllättäen molemmat takareidet iskivät kramppiin. Otin samantien suolaa, mutta pari minuuttia siinä taisi mennä, että sain uudestaan kunnolla juoksuaskelista kiinni. Kuitenkin krampit laukesivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin ja matka jatkui. Kuitenkaan en uskaltanut yhtään kiristää tahtia siinä pelossa, että krampit tulisivat uudestaan. Mutta ihan hyvällä rytmillä sain jakettua viimeiseen nousuun saakka. Tämä meni reipasta kävelyä ylös, jonka jälkeen laskettelurinteen rallattelu alas maaliin meinasi taas laukaista krampit. Onneksi maali tuli kuitenkin vastaan ajassa 4:12.

Olin tyytyväinen kisaan. Viime vuoden ajan alle pääsin reilusti ja sain ehjän kisan lukuunottamatta kramppeja, jotka pakottivat hetken kävelyyn. Kaiken kaikkiaan oli taas aivan mahtavaa päästä juoksemaan upeille tunturipoluille. Nautinto oli taattu koko matkan ajan.

Kisan jälkeen viikko vierähti Nizzassa, jossa myös kevyttä lenkkiä tuli tehtyä. Nyt on tullut 1,5 viikkoa treenattua kunnolla. Kolilla tulee juostua taas lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna seuraavan kerran kilpaa Vaarojen maratonilla. Tämän jälkeen on vielä isompi koitos edessä lokakuun lopulla. Nyt vain hyviä ja nautinnollisia treeniviikkoja alle niin hyvä tulee. Kunto on nousussa.

Vierumäki Trail Marathon

Viime sunnuntaina juoksin siispä  ensimmäisen kisan sitten Bodomtrailin ja tiedossa oli 42km suomalaista metsäpolkua. Sää oli lämmin ja hiostava, mutta mielestäni ei mitenkään liian kuuma, että olisi häirinnyt juoksua. Kisapaikalla oli pitkästä aikaa mukava morjestella tuttuja ja fiilis oli taas innostuneen odottavainen. Kevyet alkulämpät tuli tehtyä kämppiksen Juhon kanssa, jolla edessä oli elämän ensimmäinen maraton.

Tarkoitus oli lähteä kisassa liikkeelle rauhassa. Eka 10km kontrolli päällä sykkeitä seuraillen ja yrittäen pitää ne riittävän matalalla. Seuraavat 15km hyvällä fiiliksellä flowta hakien ja loppu hyvällä höökillä kaikkensa antaen. Maaliin alle 3:40 aikaan. Laskeskelin, että olisi sopiva tavoite, koska viime vuonna juoksin samaisen reitin aikaan 3:41 , mutta lopussa hyydyin niin pahasti, että kunhan tämän saisi korjattua niin alle 3:40 pitäisi olla hyvin realistinen. Noh, mikään kyseisitä suunnitelmista ei toteutunut.

Eka kilsa 4:26 täysin tasaisella alun asfaltti pätkällä. Sain lähdettyä siispä rauhassa. Muuten hyvä alku, mutta sykkeet jo tässä vaiheessa aivan liian korkealla. Ajattelin, että kai se siitä laskee, kunhan kone lämpenee, mutta ei näin käynyt. Syykkeet huiteli MK-alueella, vaikka vauhti ei päätä huimannut. Olo tuntui muutenkin jo lähdöstä alkaen todella raskaalta. Ekan 10km juoksin karvan alle 50 minuuttiin ja laskeskelin, että kyllä tässä vielä tavoiteajassa ollaan. Yritin puskea eteenpäin samaa vauhtia, vaikka syke pysyi edelleen hirvittävissä lukemissa. Syke kontrollista ei siispä ollut ensimmäisen 10 km aikana tietoakaan.

DSC_0288
Kuva: Katja Mallat

Vaikeaa oli tästäkin eteenpäin. Hyvästä fiiliksestä ja flowsta ei ollut tietoakaan, kun taivalsin kilometrejä eteenpäin. Kropan raskas olo ehkä hieman keveni, mutta ei se mitään helppoa ollut. Reilun 20km kohdalla oli huoltopiste, jossa sainkin henkilökohtaiselta huoltajalta täydet pullot liiviin ja tsempit perään. Huikkasin, että ei hyvin mene ja en saa happea. Hirvittävä pistos keuhkoissa nimittäin juuri tässä kohtaa otti otteen juoksijasta. ”Jaksaa, jaksaa” sain vastaukseski. Tässä kohtaa 22km väliaika 1:57 antoi vielä toivoa alle 3:40 ajasta hyvällä lopulla.

Tajusin kuitenkin hyvin pian tämän jälkeen, että ei mitään mahiksia. 25km kohdalla nimittäin alkoi tulla seinä vastaan. Syke pysyi korkealla, mutta vauhti tippui. Kuulinkin pari kilsaa siinä hölkkäillessäni Juhon huutelevan takaani jotain. Sieltähän se kämppis kuoma tulikin ja valittelimme siinä toisillemme omia fiiliksiämme. Hänellä kramppaili pahasti jalat ja itse en jaksanut enää juosta, happea ei saanut ja kylkeä pisti. Onneksi sai Juhon kanssa taittaa matkaa. Vikassa huollossa 32km kohdalla olin jo aivan luovuttanut. Kun tajusin, että viime vuoden ajan parannus ei onnistuisi, menetin motivaationi täysin. Halusin vain päästä maaliin, koska keskeytys ei kuitenkaan ikinä tule kysymykseenkään, jos vain pystyy liikkumaan eteenpäin. Juho jäi huoltoon notkumaan ja itse jatkoin matkaa. Siinä menin sitten viimeiset 10km kävelyä ja hidasta hölkkää vuorotellen. Raskasta oli ja toivoin vain, että loppuisi jo. Porukkaa alkoi tulla ohi oikealta ja vasemmalta. Mietiskelin siinä, että onpa tämä typerää touhua ja mitä ihmettä oikein teen täällä. Juoksuhan on oikeasti aivan mahtavaa puuhaa, mutta tässä kohtaa ei enää kiinnostanut tippaakaan. Kävelin maaliin ajassa 4:11, puolituntia jääden viime vuoden ajasta.

Tietysti tässä on nyt kisan jälkeen yrittänyt analysoida yksin ja juoksukaverien kanssa, missä on ongelma. Nesteen ja energiansaannista homma ei jäänyt kiinni. Energiat imeytyivät hyvin ja join reilusti nestettä (3l). Kevään ja alkukesän flunssat ovat tietysti syöneet kuntoa. Juoksukaveri avasi myös silmäni sille, että nyt reilun vuoden sisään olen juossut aika suuren määrän erilaisia pitkiä kisoja. Viime kesänä koko Buuf trail tour, joka sisälsi 7 kisaa, joista kuusi oli 42km tai pitempiä. Joulukuussa 100km ja 39 tuntia Sysikallion metsässä. Maaliskuussa 125km kanarian vuorilla. Tämän vuoden huuhti-toukokuussa kaksi 21km kisaa. Ja sitten flunssaan. Voi vain miettiä, että missä vaiheessa olen antanut kropalle kunnolla lepoa.. Voi olla, että on tullut juostua ihan liikaa pitkiä kisoja liian lyhyeen aikaan ja toivoa samalla koko ajan kehitystä.

Kuitenkin nyt eteenpäin rauhallista lenkkiä tehden ja nautiskellen. Kuitenkin juoksu tuntuu jälleen mukavalta sairastelujen jälkeen, joten ilon kautta vaan poluille juoksemaan. Pyhällä uudestaan numero rintaan 13.8. ja katsotaan, jos rauhallinen peruskestävyystreeni nostaa kuntoa tätä ennen.

 

 

Vaikeuksien kautta kuntoon?

Hetki on vierähtänyt viimeisimmästä postauksesta. Kanarian reissu tuli ja meni ja  palautuminen juoksusta sujui erittäin hyvin. Norjassa kävin hyvällä porukalla huuhtikuun alussa pöllyttämässä puuteria, jonka jälkeen ajatuksena oli alkaa tehdä tehoharjoittelua kesän buff trail tourille. Kaikki sujuikin hyvin aina huuhtikuun loppuun asti. Sain harjoiteltua viikot 13-15 nousujohteisesti harjoitusviikon sisältäessä 2-3 kovempaa harjoitusta. Päätähtäin oli 5.5. juostussa tourin avausosakilpailussa Bodom traililla, mutta tätä ennen päätin avata kilpailukauden jo 23.4. Vantaa trailin 21km matkalla. Vantaan kisa olikin kokemuksena luottamusta herättävä. Sain pidettyä itseäni ahtaalla koko matkan ja tuntemus oli se, että samaa vauhtia olisi voinut jatkaa pidempääkin. Kuitenkin varsin tiukasta harjoittelujaksosta luultavasti johtuen elimistö ei ollut herkkänä ja vauhtia ei olisi voinut yhtään tästä lisätä. Aika 1:35:44 kuitenkin mielytti mieltä ja 3. sijasta palkinnoksi saadut savusauna lipukkeet tätäkin enemmän. Tästä oli vajaa pari viikkoa Bodomille ja olo luottavainen, että siellä olisin voinut juosta merkittävästi alle viime vuotisen aikani.

Vantaa traililta alkoi kuitenkin tapahtumasarja, joka johti ongelmiin. Jatkoin kisan jälkeisten kahden kevyemmän päivän jälkeen samaan malliin tehoharjoitusten tekemistä kuin ennen kisaa. Vielä paria päivää ennen Bodomia tein kovan (mielestäni kehittävän) harjoituksen ja ajattelin, että en tarvitsisi kevennettyä harjoittelujaksoa Vantaan ja Bodomin välissä. Tässä olin kuitenkin väärässä. Bodom Traililla en saanut itsestäni mitään irti. Viime vuonna lähdin kovaa heti startista liikkeelle. Nyt lähdin edelleen kovaa, mutta silti rauhallisemmin kuin edellisenä vuonna. Tästä huolimatta vauhti tuntui alusta asti aivan karmivalta. Yritin hellittää ja saada viime vuotiseen tapaan hyvän matkavauhdin päälle. Tämä ei kuitenkaan onnistunut missään vaiheessa ja katkeaminen tapahtuikin noin 13km paikkeilla. Hölkkä vaihteella maaliin jääden 4 minuuttia viime vuoden ajasta. Harmitus oli kova, koska tavoitteet olivat paljon kovemmat. Reitti oli myös samanlaisessa kunnossa kuin viime vuonna. Kuitenkin tapahtumana Bodom osoitti jälleen polkujuoksun olevan hurjassa suosiossa! 1000 osallistujan kiintiö meni hetkessä täyteen ilmoittautmisen avauduttua. Tunnelma olikin aivan loistava ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Mukavahan siinä oli loppuen lopuksi mennä kisan jälkeen jätskille..

Sitten alkoi varsinaiset vaikeudet. Viikot 19-22 sairastelin flunssaa. Kuumetta, kurkkukipua ja vetelä olotila. Aluksi sairastelin noin 4 päivää, otin rauhassa pari päivää ja lähdin, kun kerta kuumetta ei enää ollut, lenkille. Tietystikkään en malttanut ottaa rauhallisesti riittävän pitkään, vaan samatien ensimmäisen kevyen treenipäivän jälkeen täysi hönkä päälle. Vaikka lenkit olivat tuntemuksiltaan karseita ja vallitseva olotila aina lenkin jälkeen oli syvä vitutus, yritin painaa menemään ajatellen, että kyllä se taas tästä. Noh eihän siinä mennytkään kuin muutama päivä niin kuumetta taas pukkasi päälle. Jouduin tämän takia jättämään Karhunkierroksen 53km kisan toukokuun lopulta välistä. Mieli oli maassa ja tuntui, että seinät meinaa kaatua niskaan. Lohtua toi, että sain sairastaa erityisessä seurassa. Myös Karhunkierroksen GPS-seurannan parissa oli oikein rattoissaa viettää aikaa. Harmitti vain kovasti, että ne päässyt tällä kertaa mukaan niihin polkujuoksu karkeloihin.

Tervehdyttyäni päätin, että aloitan hyvin kevyesti juoksemisen. Ensimmäisellä viikolla tein alle tunnin mittaisia erittäin kevyitä hölkkiä todella rauhallisella vauhdilla. Kuulostelin olotilaa ja tuntuikin siltä, että flunssa alkoi olla selätetty. Juoksu alkoi taas pikku hiljaa maistua siltä miltä sen pitääkin. Aloin taas nauttia. Nyt olenkin reilut pari viikkoa saanut treenattua määrällisesti nousujohteisesti. Tuntuu, että kunto kasvaa päivä päivältä. Nyt on kuitenkin kuluva viikko tullut otettua hyvin rauhassa, sillä huomenna on tarkoitus jälleen kisata! Vierumäellä 42km, josta jäikin viimevuodelta hieman hampaan koloon. Suunnitelmissa on myös juosta Pyhän tunturimaraton elokuun puolivälissä. Varsinainen päätähtäin on kuitenkin lokakuussa, jolloin olisi tarkoitus juosta seuraava reilun 80km ultra. Tätä varten yritänkin harjoitella koko kesän nousujohteisesti.

Huomenna on kuitenkin keväällä ja alkukesästä koettujen vaikeuksien jälkeen erittäin mukava lähteä taas numerolappu rinnassa juoksemaan. Olo onkin innostunut ja malttamaton. Onhan tää kesä ja juoksu oikeesti aika kivaa.

 

 

Transgrancanaria 125km

 

Tätä hetkeä varten olin harjoittelut lokakuun puolivälistä lähtien Suomen vaihtelevissa syys- ja talvi olosuhteissa. Olin kuluttanut Jyväskylän Laajavuoren ja Helsingin Malminkartanon mäkiä viikoittain mielessä tämä kisa ja sen tuomat nousut sekä laskut. Harjoittelu oli muutenkin onnistunut ilman sairastumisia ja muita ongelmia, joten tässä lähtökarsinassa seisoskellessa mieli oli levollinen ja luottavainen. Tiesin kaiken onnistuessa pääseväni maaliin. Asetin itselleni ennen kisaa myös alle 20 tunnin aikatavoitteen ja tämänkin suhteen olin hyvin luottavainen. Tunnelma lähdössä oli mieleenpainuva. Musiikki soi ja kuuluttaja hehkutti eliittijuoksijoiden nimiä heidän astellessaan omille paikoilleen muiden juoksijoiden eteen. Mukana oli iso liuta aivan maailman parhaita polkujuoksijoita mm. Norjan Hermansen, Ruotsin Buud, Liettuan Grinius ja USA:n Tollefsson jne. Itse odottelin lähtöä Juhan kanssa hieman taaempana, mutta kuitenkin sen verran edessä, että välttyisin alun ruuhkilta. Tiesin, että muutaman minuutin päästä alkaisi hyppy tuntemattomaan. Ensimmäinen yli 100km yhtäjaksoinen jalkojen läpsyttely. Olo oli odottavainen ja keskittynyt, mutta samalla hyvin tyyni. Ihan niin kuin oli ollut jo edeltävät päivät. Itsevarmuus omaan tekemiseen ja kuntoon oli korkealla tasolla. 5… 4… 3… 2… 1… Go!

Olin ennen starttia keventänyt harjoitteluani viimeisten kolmen viikon ajaksi. Niin, että kolme viikkoa ennen juoksin noin 50% normaalista harjoitusmäärästä, 2 viikkoa ennen 30% ja kisaviikolla vain pari avaavaa lyhyttä hölkkää paikanpäällä olosuhteisiin totutellessa. En tehnyt mitään erityistä tankkausta vaan luotin, että syöden saman verran kuin normi treeniviikoilla, lisää tämä automaattisesti energiansaantia ilman mitään muita toimenpiteitä. Lento Kanarialle laskeutui reilu kaksi vuorokautta ennen starttia ja tämä riitti itselleni ihan hyvin matkan rasituksesta toipumiseen. Saapumispäivänä päätä nimittäin särki ja vatsan kanssa oli hieman ongelmia. Torstaina oli mukava treffata muita suomalaisjuoksijoita Expo alueella samalla kun haki numeron ja muut oheiskamppeet. Teinpä siinä vielä viime hetken parit varusteostokset hankkimalla lippiksen ja irtohihat. Irtohihat varsinkin osoittautuivat erittäin käytännöllisiksi sään vaihdellessa reilusti kisan aikana. Kisapäivä ennen starttia sujui melkein normaalisti syöden, mutta hieman kevennetyin annoksin. Sain myös nukuttua hyvät parin tunnin päiväunet, joilta herätessä oli hieno fiilis aloittaa valmistautuminen itse kisaan. Suihku, päivällinen, viimeiset varustetsekkaukset ja sitten taksilla kohti maalialuetta, josta siirryimme vajaan tunnin mittaisella bussimatkalla saaren pohjoisosiin Agaeteen. Lähtöön.

Agaete – Tamadaba (0-9,8km)

Lähdin matkaan hyvin rauhallisella tahdilla. Porukkaa lappasi ohi ensimmäisillä kilometreillä oikealta ja vasemmalta. Ehkä asetuin turhaan vähän liian eteen lähdössä tietäen että, otan joka tapauksessa ensimmäisen reilun 10km ylämäen hyvin rauhassa. Mutta parempi näin päin, että muut ohittivat minua kuin toisinpäin, mikä olisi turhaan kuluttanut energiaa. Heti käytännössä lähdöstä alkaen reitti lähti ylämäkeen ja päätin samantien ottaa sauvat käteen ja aloittaa ylämäen tunkkaamisen sauvojen kanssa. Tarkoituksenani oli pitää sykkeet reilusti alle aerobisen kynnyksen ja pitää näin energiankulutus mahdollisimman pienenä, mikä auttaisi loppumatkasta. Meninkin siinä hetken letkassa omissa ajatuksissani ja kehoni tuntemuksia kuunnellen, kunnes takaani kuului suomalaista äännähtelyä. Ainakin Ville, Pekka ja Nina sieltä tulivatkin ja siinä noustiinkin yhdessä peräkkäin lähes koko ylämäki. Jossain vaiheessa Minä ja Ville lähdimme vetämään hieman muita kovempaa ja jatkoimme matkaa yhdessä ensimmäiseen Tamadaban huoltoon asti. Alku oli lähtenyt hyvin liikkeelle ja olin malttanut aloittaa rauhassa. Hyvä näin.

Tamadada – Tirma (9,8km – 18,9km)

Huollosta matka jatkui vielä tovin ylämäkeen, kunnes vuorossa oli vastaavasti noin 10km alamäki voittoinen pätkä. Ville jäi tässä kohtaa taakseni ja ohitinkin alamäessä monia juoksijoita. Pyrin tälläkin pätkällä rentoon etenemiseen ja välttää liian kovaa rynkytystä, mikä saattaisi pahimmillaan jo heti näin alussa tuhota etureidet. Polku oli paikka paikoin hyvinkin teknistä baanaa sisältäen irtosoraa ja kivikkoa. Sain kuitenkin hyvän rytmin päälle ja rallattelin mukavalla fiiliksellä eteenpäin. Salomonin s-lab Wings kenkä takasi hyvän pidon, mutta samaa en voi vannoa muiden juoksijoiden puolesta, kun huomasin porukan juoksevan reitillä ihan tavallisissa lenkkareissa. Keskityin nauttimaan energiaa ja juomaa heti alusta lähtien ja seurasin sykkeen pysyvän oikeissa lukemissa. Tällä pätkällä ohitin suomalaisista Jennin ja vähän ennen huoltoa tavoitin myös Helinän, jonka kanssa saavuimmekin yhdessä toiseen huoltoon.

Tirma – Artenara (18,9km – 33,4km)

Huoltotoimenpiteiden jälkeen alkoi jälleen noin 7-8km mittainen ylämäki. Reittikarttaa ennen kisaa tutkiessani tiesin, että tämän jälkeen maasto muuttuisi tasaisemmaksi ja juostavammaksi. Tätä varten pyrin tässäkin ylämäessä pitämään vauhdin rauhallisena ja rentona. Yhdessä Helinän kanssa nousimme mäkeä kimpassa hetken aikaa rupatellen, kunnes noin puolivälissä matkani jatkui omaa itselleni sopivaa tahtia hänen edellään. Fiilis oli hyvä ja pyrin etenemään reittiä tasaiset sekä alamäkipätkät juosten, mutta ylämäet sauvojen kanssa kävellen. Porukkaa tuli tasaisesti heti ensimmäisen ylämäen jälkeen selkä edellä vastaan, mikä vahvisti näkemyksen rauhallisesta alkuvauhdistani. Huomasin myös olevani muita juoksijoita nopeampi alamäessä ja tasaseilla verrattuna ylämäkeen.

Artenara – Teror (33,4km – 56,4km)

Polku pysyi hyvin juostavana ja oma juoksu tuntui hyvältä. Sain juotua ja syötyä aktiivisesti. Fontanalesin huollossa n. 43km kohdalla porukkaa oli paljon tienvarsilla. Pitkälti siitä syystä, että 83km kisa starttasi täältä ja tässä vaiheessa aamuyöllä osa juoksijoista oli jo paikan päällä. Fontanalesin huoltoa edeltävä lasku oli myös jälleen tekninen ja haastava, mutta oma juoksu sujui siinä hyvin muutamia muita ohitellen. Jossain vaiheessa ennen 56km kohdalla sijainnutta Terorin huoltoa yö muuttui päiväksi ja pimeys valoksi. Sää oli tosin pilvinen, mikä sopi tosin itselleni varsin hyvin. Juha tuli myös selkä edellä vastaan näillä paikkein ja kertoi omaavansa melkoiset ongelmat vatsan kanssa. Oli kuulemma tullut puskat tutuksi siellä kyykkiessä ja oksennellessa. Noh jatkoimme kuitenkin matkaa kimpassa ja taisi Juhakin siitä uutta voimaa saada. Itsellä ei ollut mitään ongelmia, niin en voinut muuta kuin toivoa, että samankaltaisia ongelmia ei itselleni tulisi.

Teror – Ayagaures (56,4km – 106,6km)

Terorin huoltoon päättyi vaihteleva ylä-, alamäkeä sekä tasaista sisältänyt osuus ja vuorossa oli kisan kaksi ratkaisevaa nousua. Aluksi ohi Talayonin huollon. Alamäki Tejedaan, josta taas nousu Garananonin isompaan huoltoon, jossa oli myös mahdollisuus täydentää eväitä dropbagista. Juha taisi huikata ennen tätä Tejedasta lähtenyttä nousua, että hänellä on vaikeuksia ja jää etenemään omaa tahtia. Tähän asti olimme tulleet kimpassa. Oli mukava taivaltaa matkaa yhdessä ja Juhan puolesta kyllä harmitti, kun vatsavaikeudet olivat käytännössä pilanneet hänen kisansa. Muuten olisi saatu maaliin suomalaisjuoksija kovalla ajalla. Garanonin huollossa lappasin naamaan huollon tarjoaman pastan, nautin dropbagiin jättämäni redbullin ja proteiinijuoman sekä lisäsin liiviin lisää geelejä. Jatkoin noin 10 minuutin huollon jälkeen matkaa kohti saaren korkeinta kohtaa Pico de las nievesia, joka sijaitsi 1938m korkeudessa. Tästä alkoi alamäki kohti Tunten kylää. Tämä noin 10km mittainen alamäki oli itselleni yksi kisan parhaita pätkistä. Juoksu rullasi sujuvasti ja sain pidettyä hyvää vauhtia yllä. Varsinkin alussa mäki oli myös hyvin loivaa ja näin nautinnollista juosta. Tunten huollon jälkeen alkoivatkin sitten omat vaikeudet. Seuraava muutaman kilsan ylämäki meni vielä jotenkuten, mutta seuraava alamäki Ayagauresin huoltoon oli etureisille myrkkyä. Etureidet olivat menneet matkan aikana aivan muussiksi ja juoksua ei vain millään pystynyt pitämään yllä, vaikka kuinka koitti puristaa. Sauvoilla täytyi ottaa väkisin tukea, jotta jalat pääsisivät hieman helpommalla.

Ayagaures – Maali (106,6km – 125km)

Ayagauresin huoltoon saavuin etureidet poltteessa. Ei kuitenkaan auttanut jäädä pidemmäksi aikaa nauttimaan huollon antimista, sillä alle 20 tunnin alitus olisi muuten saattanut jäädä haaveeksi. Eteneminen oli muuttunut sen verran hitaaksi, että jo ennen huoltoa mieli ehti jo alkaa luovuttamaan 20 tunnin suhteen. Huollosta reitti lähti kiipeämään viimeistä kertaa ylöspäin, mutta tällä kertaa loivempaa hiekkatietä. Jalat eivät liikkuneet enää läheskään yhtä hyvään tahtiin ylämäkeenkään ja pari oman sarjan juoksijaa pyyhälsikin ohitseni paljon reippaammalla tunkkauksella. Tätä seurasi luonnollisesti kisan viimeinen alamäki, joka tuotti jälleen suuria vaikeuksia ja tahti olikin kävelyn ja hitaan hölkän sävyttämää. Olin jo tässä vaiheessa melkein varma, että tavoiteajan alitus ei onnistuisi. Mieli alkoikin tämän ajatuksen johdosta ehdottamaan, että mitä jos vain kävelisit maaliin rennosti.. Tämä tuntuikin aluksi hyvältä ajatukselta, mutta tässä vaiheessa muistin kuitenkin tärkeän pointin. Mieli väsyy aina enemmin kuin fysiikka. Pitää vain löytää motivaatio. Ja se löytyi 10km kyltin nähdessäni. Katsoin kelloa ja tajusin, että helposti ehdin aikarajaan, jos vain saan juostua loppuun asti. Lopun tasainen osuus ei muutenkaan häiritsisi etureisiä, sillä vain alamäen jarruttava liike sai ne tuntemaan suurta kipua. Tästä lähdinkin juoksemaan uudella vimmalla eteenpäin ja otin tällä viimeisellä kympillä vielä jonkun verran selkiä vastaan. Alamäen jälkeinen kivikko osuuskaan ei häirinnyt menoa. Mieli oli taas herännyt taistelemaan.

Mutkittelevan hiekkatien jälkeen viimeisen vuoren seinämän takaa aukesi Maspalomasin kaupunki ja viimeiset kilometrit. Ihmisiä kannusti vimmatusti reitin varrella ja viimeisestä huollosta 3km ennen maalia juoksin vain ohi pysähtymättä. 3km kyltti muuttui 2km kyltiksi ja tässä vaiheessa tajusin onnistuvani. Viimeinen kilometri maaliin menikin melkoisessa tunnekuohussa. Ilo, helpotus, ehkä jopa ylpeys itsestä kuvasivat olotilaani. Tuulettelin viimeisellä sadoilla metreillä katsojille heidän kannustaessa hirveällä vimmalla. Maalisuora, viimeiset metrit. Isä oli ottamassa vastaan kameran kanssa. Irvistys siihen ja ylös maaliportin läpi tuulettaen. Se oli siinä. Ensimmäinen vuoristoultra onnistuneesti maaliin ajalla 19:21:51. Sijoitus oli yleisessä sarjassa 90 ja omassa alle 30 vuotiaiden sarjassa 8.

Tomi Mikkola crossing finish line at TransGranCanaria Ultra-run after 125 kilometers of running - Imgur

Tähän hyvään juoksuun vaikutti varmasti suuresti se, että sain syötyä ja juotua tasaisesti läpi kisan. Lähdin matkaan 2l juomakapasiteetilla (1,5l juomarakko + 0,5l lötköpullo). Juomarakkoon lisäsin noin joka toisella huoltopisteellä vettä ja pulloon kokista jokaisessa huollossa. Noin kaksi energiageeliä otin tunnissa ja tämän lisäksi söin huollossa kaikkea mitä siellä oli tarjolla. Sipsiä, pähkinöitä, karkkia, keksiä, leipää. Uskon myös, että alun rauhallinen vauhti kantoi lopussa hedelmää. Astetta kovemmalla alkuvauhdilla energiankulutus olisi ehkä jäänyt turhan koholle koko kisan ajaksi ja näin väsy olisi myös voinut tulla aiemmin. Toisaalta sain syötyä hyvin, niin tämän johdosta olisi voinut ehkä aloittaa myös hieman kovemmin.

Nyt yritän pitää juoksusta taukoa maaliskuun loppuun asti ja vaihtaa lenkkarit hiihto/vapaalasku kamoihin ja lähteä valloittamaan Pohjois Norjaan Lyngenin huippuja reilun viikon päästä.

Sysikallio 100

 

DSC_0306
Lähtö. Kuva: Antti Nousiainen

Menneenä viikonloppuna tuli siispä juostua elämäni ensimmäinen 100km kisa. Tai oikeastaan Sysikallio100 ei ollut virallinen kilpailu vaan ultrajuoksijoiden ultrajuoksijoille järjestämä ”pikkujoulu”. Kuitenkin kierrokset ja aika siellä laskettiin, joten voi kai Sysikalliota eli ”Sysäriä” kutsua kisaksi. Jos ei muuta, niin ainakin itseään vastaan siinä sai kilpailla aivan kyllikseen. Eikä siellä käytännössä juostu. Tai minä en ainakaan montaa juoksumetriä koko retken aikana ottanut. Kuitenkin nyt pari päivää maalin pääsyn jälkeen on hyvä hieman kerrata tapahtumia ja jäsentää ajatuksia vähän päälle 39 tuntia kestäneestä seikkailusta Espoon Sysikallion metsissä.

Kisaa edeltävät viikot treenailin aivan normaalisti, enkä kokenut tarpeelliseksi suuresti keventää rasitusta. Sysärin startatessa perjantaina illalla, treenailin vielä keskiviikkoon asti kevyesti lenkkeillen. Torstaina sitten lepäilin, poimin Villen asemalta ja yhdessä valmistimme itsemme henkisesti sekä fyysisesti kohti perjantai-iltaa. Käytiin siinä Pizzat syömässä torstai-iltana ja samalla mietittiin, että onkohan sitä nyt vähän liian iso haaste tullut otettua vastaan. Todettiin tämä ajatus aivan vääräksi ja nukkumaan pystyin ainakin itse menemään erittäin luottavaisin tunnelmin. Unen päästä sain hyvin kiinni ja makoisat noin 9 tunnin unet sain nukuttua. Perjantai päivä kului syöden, varusteita säätäen ja tuli siinä vielä pienet päikkäritkin otettua ennen kuin siirryimme pelipaikoille vajaa tuntia ennen lähtöä. Perillä alkoi porukan lisääntyessä lähempänä kello kuutta vallita jännittynyt, mutta iloisen rempseä tunnelma. Jokainen valmistautui tavallaan ja itse yritin vain lepäillä rauhassa ennen kuin kutsu kävi ulos Marinin Jannen, pääjehun, viimeisiä ohjeita varten. Siitä päästiinkin kello kuusi sujuvasti matkan päälle.

Viimeisellä Sysäriin valmistavalla yhteislenkillä, jossa pääsi tutustumaan reittiin, olimme Kokkosen Ossin kanssa suunnitelleet kisataktiikaksi välttää juoksua viimeiseen asti ja pyrkiä etenemään tasaisella kävely vauhdilla 45 minuutin kierroksia, jonka jälkeen aina parin minuutin huoltotauko. Todettiin, että tällä ”finisher ei juokse” taktiikalla olisi paras mahdollisuus selvitä aikarajan puitteissa ehjänä maaliin.

Ja näin heti alusta jättäydyimme minä, Ossi sekä Ville (joka päätti myös lyöttäytyä taktiikkaamme) letkan hännille ja annoimme muiden lähteä vetämään letkaa. Nopeasti saimmekin kävellen jo heti ensimmäisissä nousuissa selkiä kiinni monien jäädessä ihmettelemään, miten tietyistä kohdista tuli päästä eteenpäin. Yhteislenkeistä oli tässäkin ollut apua, sillä näin kisassa tiesi tasan tarkkaan mihin koloon sitä jalkansa asettaa ja mistä kallion kulmasta puristaa, jotta pääsee nousemaan ja laskemaan jyrkkiä kallioseinämiä. Ensimmäinen kierros meni mukavasti jalkoja lämmitellen. Huollossa pöytä notkui kaikkea syötävää maan ja taivaan väliltä ja heti kävi selväksi että ainakaan ravinnon puutteesta ei homma tulisi jäämään kiinni. Olosuhteet suosivat myös kisailijoita, sillä vesisade oli sopivasti lakannut ennen starttia ja mittari näytti mukavaa noin 5 asteen plussa keliä. Toki heti ensimmäisen kierroksen jälkeen oli selvää, että mudasta sai tottua tykkäämään, jotta positiivinen mieli pysyisi yllä.

WP_20151219_06_09_39_Pro
Ossi, minä ja Ville huollossa. Kuva: Sari Heerman

 

DSC_0375
juoksua? Kuva: Antti Nousiainen

Tällä kolmen muskettisoturin muodostamalla letkalla jatkoimme matkaa toistaen tasaisia 45-50 minuutin kierroksia yksi toisensa jälkeen. Pidimme nopean huollon kierrosten välissä, mutta aina viiden tunnin välein huoltoporukka oli ilmoittanut tarjoavansa lämpimän ruoan, joten viiden tunnin tullessa mittariin söimme pasta annokset ja venytimme huoltotaukoa näin 10 minuuttiin. Kulku jatkui tasaisena hyvällä fiiliksellä tästäkin eteenpäin samalla kolmikolla. 10 kierroksen kohdalla pidimme taas hieman pidemmän huollon vaihtaen kuivat sukat, paidat ja hanskat. Tämä toi lisää virtaa miehiin ja matka jatkui. Viidentoista kierroksen jälkeen ruokatauon koittaessa kolmikostamme Ville jäi ottamaan pidempään lepiä liian kovien sykkeiden takia. Jatkoimme Ossin kanssa kierroksen verran, jonka jälkeen Ville vielä yritti taistellen jatkaa kilpailua, mutta päätti kierroksen jälkeen jättää leikin kesken. Harmin paikka, sillä muuten Villen meno oli näyttänyt erittäin hyvältä. Kuitenkaan sydämen kanssa ei tule pelleillä ja päätös jättää homma kesken oli mielestäni hyvin järkevä. Tästä jatkoimme Ossin kanssa kahdestaan taivallusta. Fiilis alkoi välillä ailahdella hyvän ja huonon välillä ja kierroksemme alkoivat myös tippumaan 50-55 minuutin haarukkaan.

Suurin piirtein 17-25 kierroksen välille osuivat reissun ainoat valoisat hetket, mutta ne olivatkin aivan uskomattoman huikeita hetkiä. Pimeän ja pitkän yön jälkeen auringonpaiste välillä lähes pilvettömältä taivaalta nostatti mielialan aivan uudelle tasolle hetkessä. Oli erittäin nautinnollista seurata aamun sarastusta ja päivän auringon säteilyä. Metsä näytti aivan erilaiselta, minkälaiseksi sen oli pimeässä havainnut. Tikka koputti keloaan hiirien vipeltäessä polkujen ylitse. Tässä kauniin luonnon keskellä oli juoksijan hyvä taivaltaa matkaansa. Aurinko säteili ja antoi uskoa tulevaan. Reitille ilmaantui näinä hetkinä myös jonkin verran kannustusjoukkoja, joiden tsempit toivat hymyn huulille ja lisää virtaa jalkoihin. Päätimme Ossin kanssa tässä hyvän tunnelman saattelemina pyrkiä hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti nämä valoisat hetket ja pitämään huoltotauot erittäin lyhyinä. Tämä sen takia sillä tiesimme toisesta ja samalla viimeisestä yöstä tulevan pitkä ja raastava, jossa kierrosvauhdit saattavat tippua reilusti ja huoltotauot pidentyä.

Kokonaisuudessaan homma toimi siispä oikein mallikkaasti ja sain juotua sekä syötyä säännöllisesti ja runsaasti. Nesteytys oli kunnossa sillä lähes joka kierroksella sai keventää oloaan reitin varrella. Ossi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa 20 kierroksen tuntumassa valitella polviaan ja meno alkoi hänellä hieman takkuamaan. Auringon kääntyessä laskuun ja pimeyden saapuessa Ossi oli pakotettu jättämään leikki kesken polvivaivojen takia kierroksella 25. Tämäkin keskeytys harmitti itseäni todella, koska Ossinkin meno oli muuten näyttänyt vahvalta ja olin sata varma, että hän ainakin pääsee maaliin asti. Tästä alkoikin sitten oma itsenäinen taivallus tavoitteena maaliin pääsy.

Kierrokset 25-28 alkoivat ottamaan voimille jo aikalailla. Kierrosvauhdit alkoivat tippumaan ja hätyyttelivät 55-60 minuutin lukemia. Tässä vaiheessa itselleni oli erittäin selvää, että kamppailu maaliin pääsemisestä tultaisiin etupäässä käymään oman mielen kanssa. Mieli alkoi hakemaan tekosyitä, joilla pidentää huollossa notkumista. Vielä reilun kymmenen kierroksen kiertäminen tuntui välillä lohduttomalta ajatukselta, mutta tähän olotilaan olin onneksi osannut varautua ennalta. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee hetki jolloin kroppa kyllä jaksaisi, mutta mieli ei. Se hetki oli nyt ja tein suunnitelman… 28 kierroksen jälkeen pyysin Marinin Annaa tilaamaan itselleni pizzan. Hän suostui ja tilasikin sitten pari ekstra pizzaa ajatellen näin myös empaattisesti muita jäljellä olleita neljää juoksijaa. 29 kierroksen jälkeen pidin pidemmän ruokatauon pizzan parissa ja suunnittelin jakavani jäljellä olevan matkan pienempiin osiin. Jaoin jäljellä olevat 12 kierrosta kolmen kierroksen sarjoihin, josta jokaisen kolmen kierroksen setin jälkeen saisin pitää pidemmän huoltotauon. Loppuun jäisi kaksi kierrosta, jotka menisivät siinä vaiheessa, vaikka kuuluisalla pyhällä voimalla. Tämä matkan jako osatavoitteisiin toimi henkisesti erittäin hyvin ja homma alkoi taas tämän suunnitelman ja pizzan jälkeen sujumaan hyvin. Laskin samalla, että edelleen olisin kaksi tuntia edellä aikataulua eli alle 40 tunnin alitusta. Tämä sallisi hyvin pitemmät tauot, vaikka kierrosvauhdit tosiaan tippuivat minuutin tuntumaan.

Ensimmäinen kolmen kierroksen setti eli kierrokset 30-32 sujuivat siihen kisan vaiheeseen nähden vahvasti. Mieli pysyi positiivisena ja aina huollossa sai rutkasti voimaa kannustuksista. Pidemmän huollon koittaessa päätin vaihtaa kuivat kamat päälle sekä nostaa hetkeksi koivet vaakatasoon. Hieroin jalkapohjiani ja totesin niiden olevan hyvässä kunnossa, ei yhtään rakkoa. Tässä nautiskelin vielä lautasellisen puuroa, jonka jälkeen jälleen kengät takaisin jalkoihin ja baanalle. Kierrokset 33-35 menivät jälleen ihan ok ja näistä kierrokset 34 ja 35 menin yhdessä Juvalan Markuksen kanssa. Tämä auttoi henkisesti todella paljon, kun näki että toisellakin alkaa matkan teko pikku hiljaa riittämään, mutta pakko on jatkaa eteenpäin. Kuitenkin kierroksen 35 tullessa loppua kohti en enää pysynyt Markuksen perässä ja väsymys meinasi ottaa miehestä yliotteen. Huollossa päätinkin mätkähtää lattialle makuulle ja sanoin huollolle, että herättää minut vartin päästä. Samantien taju pois ja oli ehkä nopeimman tuntuiset päikkärit mitä ikinä on tullut otettua. Herätessä jalat tuntuivat tuskaisen kipeiltä, mutta heti alkumatkasta ne alkoivat taas pikku hiljaa toimimaan. Veri alkoi virtaamaan jälleen suonissa ja mies oli taas uudessa iskussa. Ensimmäinen kierros menikin jälleen ihan hyvin, mutta kierros 37 oli täyttä tuskaa. Kierrosaika tippui 70minuuttiin ja hetken aloin huoltoon päästyäni huolestumaan tulisinko ehtimään maaliin, jos sama meno jatkuisi. Tai vähintäänkin täpärälle lähelle 40 tuntia tulisi menemään. Ylimääristä aikaa yli tunnin kierroksiin ei nimittäin ollut kovin runsaasti enää jäljellä kahdesta pitkästä huoltotauosta johtuen. Piiskasin kuitenkin itseni parempaan iskuun ja Marinin Jannen sanat huollossa: ”Nyt on Tomi se hetki, kun pitää vain jaksaa painaa” antoivat voimaa ja auttoivat myös tajuamaan, että niin yksinkertaista se oikeasti nyt oli. Pitää vain jaksaa painaa. Neljä kierrosta eli reilu neljä tuntia eivät olisi enää esteenä minun ja maalin välillä. Söisin ne vain yksi kerrallaan pois tieltä. Kierros kerrallaan, ylämäki kerrallaan, askel kerrallaan. Ja niin lähdin tekemään.

Nämä viimeiset neljä kierrosta menivätkin sitten melkoisessa robotti moodissa. En tuntenut kummoisia fiiliksiä väsymyksen lisäksi. Suoritin vain ikään kuin tehtävää, jossa ainoa mikä merkitsi oli maaliin pääsy. Tunsin oloni uupuneeksi, mutta samalla riittävän voimakkaaksi ja tiesin, että tulen pääsemään maalin asti. Viimeiselle kierrokselle lähdin yhdessä Pääjehu Marinin kanssa hänen ottaessa perästäni reitin köydet pois kallioilta. Aamu alkoi tässä viimeisellä kierroksella uudestaan valjeta ja valaisi vielä kerran Sysikallion polut ikään kuin muistoksi verkkokalvoilleni. Päästessäni viimeisen nousun päälle annoin jo helpotuksen hymyn nousta korville. Viimeiset sadat metrit maaliin kävelin ja muistelin, mitä kaikkea matkan varrella oli tapahtunut. Maaliin saavuin Marinien, Markuksen ja Rautiaisen Miikka-Pekan kannustaessa ajassa 39 tuntia 17 minuuttia. Olo oli uupunut, helpottunut ja erittäin onnellinen.

10400212_10208049530732914_609135433995945921_n
Maalissa! Kuva: Anna Marin

Kokonaisuudessaan Sysikallion ollessa elämäni ensimmäinen 100km ultrajuoksu, voin sanoa että onnistuin tässä oikein hyvin. Tavoitteenani oli päästä maalin aikarajan puitteissa tämä monien mielestä Suomen haastavin ja rankin ultrajuoksu. Sen tein ja voin olla tyytyväinen. Itselläni oli luottavainen olo tästä tavoitteen saavuttamisesta jo viikkoja ennen kisaa, joten en kuitenkaan kokenut että tämä maaliin pääsy itseäni mitenkään yllätti. Ehkä syksyn hyvin menneet treenit olivat antaneet niin hyvän itseluottamuksen, että tiesin kaiken toimiessa maaliin pääsyn olevan realistinen tavoite. Uskon, että tämä kisa tulee kantamaan paljon hyvää tulevaisuuteen. Nyt tiedän kroppani ja pääni pystyvän väsyneenäkin puskemaan itseäni eteenpäin. Kanariaa varten tämä antoi ison siivun itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen.

Olen tässä pohtinut mitkä tekijät luultavasti auttoivat minua jaksamaan maaliin asti. Yhtenä seikkana nostaisin esiin runsaan ja säännöllisen nesteen ja ravinnon saannin. Pidin kierroksilla mukanani 0,5 litran Salomonin soft flask pulloa. Suunnittelin juovani aina kierroksen aikana tämän puoli litraa urheilujuomaa ja aina huollossa täyttää pullo uutta kierrosta varten. Pysyin tässä tavassa koko kisan ajan, jonka lisäksi huollossa join aina pari desiä kokista, spritea, kahvia, mehukeittoa tai urheilujuomaa. Jokaisen kierroksen välissä söin myös sipsiä, karkkia, pullaa, kroisantteja, leipää, nutellaa, suolakurkkuja, vohveleita tai keksejä. Neljä lämmintä ateriaa tuli myös syötyä kisan aikana pizzan, pastan tai puuron muodossa. Vatsani toimi ilman minkäänlaisia ongelmia ja tästä olen erittäin tyytyväinen, koska usein ultra pitkissä suorituksissa syöminen ratkaisee maaliin pääsyn. Nyt pystyin syömään ongelmitta kaikkea mahdollista ja juomaan vielä päälle urheilujuomaa noin 20 litraa.

Toisena seikkana hyvään suoritukseen pidän onnistunutta vauhdinjakoa, johon vahvasti yhteydessä on tieto siitä, millainen reitti on tiedossa. Lähdimme rauhassa liikenteeseen, jolloin sykkeet pysyivät matalana eikä elimistö näin päässyt kuormittamaan itseään liikaa, jolloin helposti vaarana on, että seinä tulee vastaan hyvin yllättäen. Kanarian reitistä tulenkin kaivamaan kaikki mahdolliset detaljit ylös ja suunnittelemaan tämän pohjalta oikeanlainen vauhti.

Kolmas asia on mielestäni myös se, että väsymyksen vallatessa mielen, on hyvä pilkkoa jäljellä oleva matka osatavoitteisiin. Tässä tapauksessa pilkoin matkan kierroksiin ja keskityin vain aina yhteen 3 kierroksen settiin. Tämä auttaa fokuksen pysymisessä itse tekemisessä, eikä mieli pääse näin vaeltelemaan liian kauas toivottaman tuntuisen matkan päähän.

Neljäs asia erityisesti tässä kisassa oli toimivat kengät. Ostin tätä tapahtumaa silmällä pitäen reilusti tilavammat Sarva Xero 2 nastakengät, jotka minulla on aikaisemmin ollut. Nyt kenkäni oli kokoa UK 10,5, kun edellinen sama kenkä oli kokoa 9,5. Kenkä myös takasi loistavan pidon liukkailla kallioilla ja juurilla. Näin en joutunut liikaa keskittymään ja kuluttamaan energiaa itse pystyssä pysymiseen.

Sain myös hyvän kokemuksen siitä, että jos väsymys on ylitsepääsemätön, vartin torkut auttavat huimasti tähän. Alussa toki herätessä tuntui siltä, että onko pakko enää lähteä liikkumaan, kun jalkoja kolotti joka puolelta, mutta hetken vertyessä mies oli täynnä taas virtaa.

Nyt on aika rauhoittua joulunviettoon ja kiittää vielä kerran kaikkia, jotka mahdollistivat tämän huikean pikkujoulun toteutumisen! Tästä on nyt tarkoituksena palautella kunnolla uuteen vuoteen asti, jonka jälkeen on tarkoitus lähteä Pyhälle pienellä porukalla hiihtelemään ja pääsemään näin takaisin treenin pariin.

Harjoituskuulumisia ja tarinaa tulevasta

Näin se aika laukkaa hurjaa vauhtia. Eletään jo joulukuun puoltaväliä ja tuntuu, että Kolin maaliviivan ylityksestä on vain hetki aikaa. Kuitenkaan tässä välissä en ole levännyt laakereillani vaan harjoituskausi on polkaistu jo ajat sitten kunnolla käyntiin ja meno tulee vain kiihtymään talven mittaan. Tietysti jos vain pysyn terveenä. Kolin kisan jälkeen oli tarkoitus pitää totaali tauko juoksusta parin viikon ajan, mutta eihän se onnistunut. Viikon lepäilyn jälkeen mieli ja kroppa olivat taas vaatimassa lisää juoksua. En kehdannut kieltäytyä ja näin potkaisin harjoituskauden todenteolla käyntiin viikolla 42.

Jotta tietää mitä tulisi harjoitella, on syytä tietää, mitä kisoja tulee seuraavaksi juoksemaan. Seuraava iso kisani tuleekin olemaan maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna juostava 125km Transgrancanaria vuori-ultra. Motivaatiota ei ole tarvinnut tästäkään syystä paljoa hakea harjoittelulle, sillä matkana kanarian kauniissa vuoristossa käytävä kisa tulee olemaan yli kaksinkertainen mitä olen ikinä juossut. Oman haasteensa tähän tuo vuoristo, jossa pitkät nousut ja laskut kysyvät jaloilta aivan uudenlaista kestävyyttä. Itseäni kiinnostaa kovasti, kuinka mieleni ja kroppani käyttäytyy tämänlaisissa suorituksissa ja tähän kysymykseen tulen varmasti saamaan vastauksen maaliskuun alussa. Tämän lisäksi tulevana kesänä on myös tarkoitus kiertää 4-5 Trail Tourin kisaa ja tämän lisäksi mahdollisesti muita lyhyempiä polkujuoksu sekä katukisoja.

Nämä tavoitteet ohjasivat harjoitteluni suunnittelua ja varsinkin Kanarian koitos on tuonut haasteen, johon tulee vastata oikeanlaisella harjoittelulla. Viikon pääharjoitukseni onkin ollut noin 2 tuntinen mäkiharjoitus Jyväskylän Laajavuoren laskettelurinteellä. Reipasta kävelyä ylös (joka tulee olemaan kisassakin nousujen kipuamisen teema) ja reipasta juoksua alas. Tarkoituksena on tämän harjoituksen kautta hakea jaloille kykyä kestää pitkien alamäkien tuomaa iskutusta sekä parantaa lihaksien kestovoimaa, jotta mäki myös nousisi riittävän kevyesti ylös. Nyt olen tehnyt tämän harjoituksen kerran viikkoon noin 2 tuntisena, mutta lähempänä kisaa tarkoituksenani on tehdä tammi- helmikuun aikana pari pitkää noin 4 tuntista samanlaista harjoitusta.

Harjoituskautta suunnitellessani koin myös tarpeelliseksi kehittää jalkojeni voimantuottoa ja tätä varten aloitinkin ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllisen voimaharjoittelun. Halusin kehittää maksimivoima ominaisuuksiani, jossa tarkoitus ei ole kasvattaa jalkoihin yhtään enempää lihasmassaa vaan hakea hermostollista kykyä suurempaan voimantuottoon. Kaksi kertaa viikkoon olenkin tehnyt voimaharjoituksen, joka on sisältänyt kaksi liikettä: yhden jalan maastaveto sekä yhden jalan kyykky. Yhdellä jalalla tehtäen haluan hakea liikkeisiin lajin omaisuutta. Sarjat ovat koostuneet kutakuinkin seuraavanlaisesti: 5×3-5, noin 3 minuutin palautuksella. Olen myös ottanut salipäivien yhteyteen vauhtikestävyys harjoituksen, jonka teen ennen salille menoa. VK harjoituksina ovat toimineet 6km tasavauhtiset sekä erityyppiset mäkivedot; 5x2min loivaan mäkeen tai 10x30sek. jyrkään mäkeen. Voimaharjoitteluun ja juuri näihin liikkeisiin opastamisesta kiitos kuuluu kämppikselleni. Henkeen ja vereen kestävyysurheilu miehiä, jolta löytyy mielipide ja näkemys asiaan kuin asiaan, kun kyseessä on kestävyysurheilu.

Muutoin harjoitusviikkooni on kuulunut PK lenkkeilyä lähinnä rauhallisella PK1 sykealueella. Yhden näistä lenkeistä olen kuitenkin tehnyt pitkänä 3-4 tuntisena. Juoksumäärät ovat pyörineet 7-11 tunnin välissä riippuen onko kyseessä ollut kevennetty vai normaali harjoitusviikko. Aika maltillisilla määrillä olen siispä mennyt, mutta tästä on vuodenvaihteen jälkeen tarkoitus nostaa määriä parilla tunnilla. Tarkoitus on kuitenkin pysyä terveenä ja nostaa vuosittain vain maltillisesti juoksumääriä.

Voimaharjoittelu sekoitti aluksi elimistön aivan täysin ja oli järkyttävää lenkeillä pari päivää kipeillä lihaksilla vähän päälle 6 minuutin kilometri vauhdeilla. Tästä kuitenkin homma lähti sujumaan paremmin ja nyt on ollut huikea huomata, kuinka lisääntynyt voimantuottokyky näkyy myös juoksussa. Kilometrivauhdit PK sykkeillä ovat tippuneet hyvin alaspäin ja tuntuukin, että voimaharjoittelu on kehittänyt juoksun taloudellisuutta. Nyt rauhallisen PK lenkin kilsat taittuu 5 minuutin tuntumaan ja välillä jopa vähän alle. Tämä kehitys on ollut hienoa huomata, koska tarkoitus on nimenomaan kehittää PK ominaisuuksia kevättä ja kesää varten.

Treenaaminen on siispä sujunut hyvin ja suunnitellusti. On ollut ilo nauttia myös syksyn ja alkutalven eri keleistä. Lokakuun kaunis ruska. Kirkkaat ja raikkaat syysaamut. Marras/joulukuun pimeät, sateiset ja tuuliset illat. Polku lenkit pelkän otsalampun valossa metsässä… Ja on täällä Jyväskylässä päässyt myös jo nauttimaan parina päivänä aivan uskomattoman kauniista lumisista talvimaisemista.

Ensi perjantaina on kuitenkin pimeyttä luvassa aivan kyllikseen, kun Sysikallio 100km starttaa. Vuoden pimeimmäksi ultraksi nimetty jouluikuinen pikkujoulujuoksu tarjoaa 100km matkalla nousua 14 000m ja aikaa tämän ”fun runin” suorittamiseen on 40 tuntia. Tapahtumassa tullaan juoksemaan (käytännössä kävelemään) 2,5km mittaista polkukierrosta, joka sisältää n. 350m nousua. Allekirjoittanut laittoi itsensä mukaan ja tarkoitus on selvitä maaliin aikarajan puitteissa. Tämä toimii itselleni ikään kuin isona harjoituksena Kanariaa ajatellen ja tarkoitus on löytää mielen syövereistä tarpeeksi voimia taistelussa tulevaa väsymystä vastaan, jotta 100km täytyy. Jos tämä onnistuu, niin voin lähteä erittäin luottavaisin mielin kohti maaliskuuta ja Kanariaa. Ensi viikolla luvassa raporttia, mitä kaikkea Sysikalliossa tapahtui.